Manara pin-up

kolumni

Tähdet kertovat, kriitikko Ylänen

"Te tähdet, te tähdet. Tuikkikaa!"




TÄSSÄ vähän aikaa sitten selvisi, että tähtien antaminen elokuville on hankala prosessi, etenkin jos käytössä on pelkkä viisiportainen asteikko ilman puolikkaita - siis ainakin kriitikkojen Peltonen, Römpötti ja Björkbacka käymän keskustelun mukaan; lukija kun saattaa saada väärän mielikuvan heidän mielipiteestään nykyisellä systeemillä.

Tietenkin kannattaa kysyä millainen on näiden pitkän uran tehneiden kriitikkojen ilmaisuvoima, jos itseilmaisun lopputulos jää roikkumaan puolikkaan tähden varaan - ehkä kysymys on kuitenkin kohtuuton, vaikuttaahan kritiikin laajuuteen usein käyttöön annettu palstatila. Toisaalta mitä pitäisi ajatella siitäkään kriitikosta, joka kirjoittaa mielipiteensä postimerkin kokoiselle pläntille.

"Pahimmillaan voi käydä niin, että lukija ohittaa jonkin kiinnostavan elokuvan vain yhdestä syystä: asteikon karkeuden vuoksi." - Peltonen

Trion keskustelu tähdistä ei olisi ollut ehkä niin veret seisauttava, ellei se olisi alkanut sinällään tärkeästä aiheesta: mykkäelokuvien aliarvioinnista, elokuvahistorian suoranaisesta uudelleen kirjoittamisesta. Hannu Björkbackan alkuperäinen huomautus HS:n kriitikolle Timo Peltoselle oli relevantti. Samalla se nosti pintaan vähemmän kolutun aiheen: kriitikoiden oman minäkuvan.

Esimerkiksi Keskipohjanmaahan kirjoittavan Björkbackan mukaan Helsingin Sanomista on viime vuosina puuttunut Helena Yläsen kaltainen "persoonallinen ääni, jonka arviot lukee kirjoittajan, jos ei elokuvan, takia." Peltonen puolestaan vaatii kriitikkoja ottamaan etäisyyttä elokuviin: hän ei saa olla filmihullu, mutta hänen pitää kyetä puhumaan tunteistaan - kritiikki on mielikuvien muodostamista.

Omassa puheenvuorossaan Römpötti tarjosi keskusteluun esimerkin Howard Hawksin Hatarista. Elokuva vaatisi hänen mukaansa kriitikkojen taholta uudelleen tulkitsemisen, koska se kohtelee kaltoin villieläimiä - ilmeisesti toisin kuin nykyinen maailma. Johtoajatuksena lienee, että koska moderni lapsi on eristetty kuolemasta, häntä pitää varoittaa menneiden aikojen kauheuksista.

Toisin sanoen kriitikon tehtävänä on toimia omanlaisenaan portinvartijana. Hän ruotii elokuvamaailman ilmiöitä ja parhaimmillaan tarjoaa referenssin lukijoiden omille kokemuksille. Toisinaan kirjoittajasta itsestään kasvaa oman aikansa ilmiö, kuten Björkbackan peräänkuuluttamasta Yläsestä aikoinaan - yhdistyiväthän hänessä dinosaurus ja fossiili samassa paketissa.

"Tähdet menivät Sinullakin pieleen, jos kerran Arsenikkia - jonka aiemmin perustellen tyrmäsin - on mielestäsi neljän tähden arvoinen." - Björkbacka

SUOMALAISTA elokuvakulttuuria on jo pitkään vaivannut valtavirtakriitikkojen viljelemä näköalattomuus. Joko tilaa kirjoittaa ei ole, tai kritiikistä puuttuu sisältö. Uusin trendi näyttäisi olevan, että kritiikin muotona toimii pelkkä kriitikon subjektiivinen kokemus. Hän on ikään kuin auteur, mestari, joka määrittelee elokuvahistorian mieleisekseen, ja usein vailla meriittejä.

Björkbackan esille nostama Ylänen oli oiva esimerkki tästä. Hurmioitunut suhtautuminen usein teknisesti heikkotasoiseen, noin kolmen tähden suomielokuvaan sekä tyhjät taide-elokuva -analyysit vailla ymmärrystä kokonaisuudesta, elokuvasta taiteenlajina, olivat hänen tavaramerkkejään. Paskaankin saattoi tyytyä, kunhan sen itse ensin määritteli taiteeksi.

Tietty yläneläinen ajatusmaailma on syvään juurtunut myös uuden sukupolven kirjoittajien teksteihin, ehkä siksikin että elokuva on aina ollut hieman maallikkojen laji. Elokuva halutaan kokea tässä ja nyt, muovailuvahana ja vailla kontekstia. Menneisyydelle ei yksinkertaisesti ole tilaa. Elokuvaa käsitellään hyödykkeenä, jonka herättämät tunteet käsitellään tähdillä - nerokasta.

Mozartin "Requiem" oli viiden tähden tunnepommi, Don Quijote kahden tähden aikalaisromaani, Picasson "Avignonin naiset" neljän tähden taidepläjäys, ja niin edelleen. Ehkä Trio RPB:n huoli viisiportaisen tähtiasteikon riittämättömyydestä onkin aiheellinen, kriitikoiden ja lukijoiden väliselle dialogille kun saisi lisää pinta-alaa lisäämällä kokemukseen myös puolikkaat.

Ehkä silloin myös kyseisten herrojen elokuvajournalismin taso nousisi sille tasolle, mitä sopisi odottaa yhden dinosauruksen varjossa kasvaneilta mestareilta.

kommentit

odota...
Hannu Björkbacka kommentoi (22.2.2010 19:42:00)
user avatar Kiitos Saska Saarikoskelle, Reetta Meriläiselle ja itselleni siitä, että keskustelunavaukseni ilmiintyi Hesarissa, edes verkon keskustelupalstalla (se oli kuulemma liian pitkä itse lehden mielipidesivulle). Kiitos myös kaikille, jotka ovat viitsineet keskustelua tähän saakka kommentoida, etenkin Timo Peltoselle, joka keskustelussa sattui ns. hollille. Ja nyt kiitos Elitistille ja etenkin Jari Mustoselle siitä, että hän on tarttunut asiaan täälläkin.

Ja loput onkin sitten haukkuja. Jari Mustonen kun niputtaa jostakin ihmeellisestä syystä Römpötin, Peltosen ja Björkbackan vaikka me olimme kai asioista täysin eri mieltä?

Jos Mustonen olisi viitsinyt koko keskustelun lukaista ennen vaatteensa repäisemistä - vaikka olisihan hänen kirjoituksessaan voinut intohimoa enemmänkin olla! - hän olisi huomannut, että meikäläinen nimenomaan kyseenalaisti tähtien käytön, eikä missään nimessä ollut joidenkin “puolikastähtien” kannalla, kuten veli Peltonen. Sanoin, von Baghia (muistaakseni) mukaillen, että elokuvaa ei voi tutkia “niin kuin kusta pullossa”.

Jos Mustonen myös olisi viitsinyt hiukan googlailla, hän olisi helposti saanut selville Keskipohjanmaan verkkosivuilta http://www.kp24.fi, DVD-oppaasta http://www.dvdopas.fi tai omilta verkkosivuiltani Buster Kino sen, millaista kritiikkiä minä kirjoitan. Olen onnekseni saanut kirjoittaa jo 20 vuotta mediaan, joka EI edellytä minulta postimerkinkokoisia juttuja vaan on antanut minulle - bless their souls - suhteellisen vapaat kädet toimia. Tiedän, että olen etuoikeutettu ja olen siitä juttujen tilaajalla kiitollinen. Päälehdessäni EI anneta tähtiä, vaan kirjoitetaan elokuvasta.

En myöskään ymmärrä, mikä on ongelma Helena Yläsen esiintuomisessa. Se, että arvostan häntä kirjoittajana - toistaiseksi vielä jopa enemmän kuin Mustosta - ei tarkoita sitä, että hyväksyisin tai olisin samaa mieltä kaikesta, mitä Ylänen on kirjoittanut. Ja kyllä, minäkin olen huomannut, että hän antoi “tähtiä” suomalaisille elokuville toisinaan huomattavasti enemmän kuin minä olisin nähnyt aiheelliseksi.

Yläsen olen sopivassa tilanteessa tuonut esiin: tarkoituksena ollut vihjata, ettei Hesarissa sen enempää Nytin puolella kuin tv-puolella, ole hänen vertaistaan elokuvista kirjoittajaa. Väittääkö Mustosen Jari vastaan? Olen tuonut Yläsen lisäksi esille em. keskustelussa - jossa on siis yli 180 kommenttia puolesta ja vastaan, minun kirjoittamiani ja muiden - von Baghin (ymmärrän, että jos Ylänen on loukkauskivenne, niin Petteri on varmasti kalliolohkare?), Markku Tuulen, Pauline Kaelin, James Ageen, David Thomsonin… Ihan vain selvittääkseni, millaisesta osaavasta, innoittavasta ja asiantuntevasta elokuvakirjoittamisesta minä pidän. Se ei tarkoita taaskaan, että olisin samaa mieltä aina ja kaikessa kuin Bagh, Kael, Thomson…

Edellä olevaan liittyen (siis a. siihen, ettei Mustanen ole lukenut minun kritiikkejäni ja b. siihen, etten kirjoita “yhden mestarin varjossa”, vaan - jos niin halutaan - kaikkien niiden mestarien, joita ja joista olen lukenut, olkootpa elokuvakirjoittajia tai elokuvantekijöitä) en siis hyväksy Mustasen kritiikkiä tältä osin.

Toisaalta haluan korostetusti kiittää Mustasta siitä, että hän piti alkuperäistä alustustani eli keskustelunavausta mykkäelokuvasta “relevanttina”. Niin pidin minäkin ja siksi sen kirjoitin. Se oli tässä keskustelussa oleellisinta ja muilta osin keskustelu valitettavasti haperoitui, muttui juupas-eipäs-väittelyksi, eksyi asiattomuuksiin ja todellakin tähdenviilaukseen, jossa itse en olisi halunnut olla osallisena, mutta kun Hesarista ja Hesarin tähdistä oli kysymys, niin en sitä voinut täysin välttääkään.

Siltä osin kuin muistan varhaisnuoruudesta Don Quijoten, niin 2 tähteä sille on aivan liian vähän!

Kiittäen
~(;^)~Hannu
Hannu Björkbacka
Kokkola
vastaa »
Jari Mustonen kommentoi (23.2.2010 09:34:00)
user avatar Kiitokset palautteesta Hannu Björkbacka,

Luin tosiaan jo aikoja sitten koko alkuperäisen keskustelun. Sillä oli hetkensäkin, myönnetään. Ja se tosiaan päättyi Peltosen moniosaiseen tilitykseen tähtien merkityksestä hänen elokuvakritiikilleen. Tiedän myös, että sinä olet eri mieltä hänen kanssaan.

Jos luet kolumnini huolella, huomaat varmasti että sen kantavana teemana toimi itse asiassa kriitikkojen oma minäkuva - eivät niinkään tähdet, kuitenkaan.

Hauskinta tietenkin on, että olin alkuperäisen kritiikkisi suhteen samaa mieltä. En kuitenkaan ymmärrä, että jos kerran peräänkuulutat elokuvahistorian tunnustamista, nostat Helena Yläsen kaltaisen ummikon millään tapaa ylivertaiseksi elokuvista kirjoittajaksi - olkoonkin, että mediana toimii Helsingin Sanomien kaltainen, jokseenkin ummehtunut tähtitehdas.

Tiedän toki, että Ylänen itse omasta mielestään oli ylivertainen (jopa siinä määrin, että aikoinaan määritteli muistaakseni Chaplinin ja Keatonin paremmuuden) ja ehdottomasti hän oli persoona, mutta ylivertainen elokuvista kirjoittaja hän ei ollut. Ehkä ylivertainen novellisti tai narsististen persoonallisuushäiriöiden kuvaaja, mutta ei ylivertainen elokuvista kirjoittaja - ei edes Helsingin Sanomissa.

Ongelma Yläsen kanssa on, että hänen ajatuksensa tuntuvat yhä heijastavan sitä mikä mielletään hyväksi elokuvakritiikiksi ja mitä sinäkin peräänkuulutat:

“Olen tuonut Yläsen lisäksi esille em. keskustelussa …Ihan vain selvittääkseni, millaisesta osaavasta, innoittavasta ja asiantuntevasta elokuvakirjoittamisesta minä pidän.”

Ylänen kun ei ollut asiantunteva, saatikka innoittava. Itse asiassa tyhjine taide-elokuva -analyyseineen hän oli enemmänkin maallikko, sokea tyranni joka teki roskastakin taidetta, voidakseen siten perusteella mielipiteensä. Siis jonkinlainen ongelma ja ratkaisu samassa tynnyrissä. Mainitsemallasi von Baghilla on toki huomattavasti enemmän meriittejä ja hyvä kosketus elokuvaan, mutta eikö hänkin ole jo menneen talveen lumia, jonkinlainen ranskalaisen uuden aallon paikoilleen jämähtänyt pastissi?

Siinä sinulle niitä varjoja.

Kysyit mikä ongelma Yläsen esille nostamisessa on. Yläsellehän elokuva oli jo mainitsemaani muovailuvahaa ja lähestymistapa usein sokean subjektiivinen ja minälähtöinen - toisin sanoen konteksti puuttui kokonaan. Ongelma piilee siinä kuinka kaltaisesi pitkän linjan kriitikko löytää hänestä jonkinlaisen tunnustettavan näkemyksen elokuvaan, jonkinlaisen esikuvan - entä mitä se kertoo kritiikkisi lähtökohdista, tai koko kentästä laajemmin?

Mutta kuten alussa sanoin, olin kanssasi alkuperäisen kritiikin suhteen samoilla linjoilla, ja uskon että pystyt parempaan kuin Hän. Mielestäni perustelusi paljastuivat keskustelun edetessä kuitenkin kaksijakoisiksi.

Kiittäen,

Jari Mustonen
http://www.elitisti.net
Espoo
vastaa »
Hannu Björkbacka kommentoi (23.2.2010 18:58:00)
user avatar Kiitos taas, Jari Mustonen. Kun enimmäkseen arvioimme elokuvia, on toki mielenkiintoista kritisoida välillä arvostelijoita.

Olen iloinen, että joidenkin asioiden suhteen olemme samoilla linjoilla. Valitan kuitenkin sitä, että tarkoitushakuisesti - antaaksesi huutia henkilökohtaisesti Helena Yläselle ja yleisesti Hesarille - käytät minua käsikassarana niputtamalla minut mielivaltaisesti johonkin kolmen koplaan, jonka olet punninnut ja köykäiseksi havainnut. Kieltäydyn myös kantamasta varjonani Helena Ylästä vain sen takia, että hänet - monien muiden joukossa - olen maininnut hyväksi elokuvakirjoittajaksi. Ehkä jopa paremmaksi kuin Jari Mustonen, hieman piikitelläkseni kirjoittajaa sen vuoksi, että hän itse sortui alatyyliin Yläsen kirjoittajapersoonan kuvauksessa.

On tietysti hienoa, että on jokin (elitisti)taho, joka tietää, mikä on vanhanaikaista ja aikansa elänyttä. Toivon kuitenkin, että lukijat voisivat itse päättää, minkälaista elokuvatekstiä milloinkin lukevat ja minkä arvon sille antavat. Omalta kannaltani ajattelen, että tilaa on monenlaiselle kirjoittelulle. Elitistin esseistiikka vaikuttaa mielenkiintoiselta - olen ehtinyt perehtyä siihen kovin vähän - mutta toki olen iloinen, ettei se ole ainoa tapa lähestyä elokuvaa.

Itse olen aikoinani intoutunut Markku Tuulen, von Baghin ja James Ageen kirjoituksista. Myöhemmin Godardin ja Truffaut’n, John Simonin, Pauline Kaelin, Raymond Durgnat’n. Se minulle sallittakoon. Käsittääkseni tuon tyyppiset rikkaasti erilaiset lähestymistavat, lisättynä myöhemmillä David Thomsonilla tai Jonathan Rosenbaumilla, ovat edelleen laatuunkäypiä. En pyri emuloimaan heitä, vaan kirjoittamaan omalla tavallani.

Se tapa tietysti täytyy tehdä enimmäkseen päivälehtikirjoittelun rajoissa. En voi (enkä tunne vetoa) kirjoittaa esseitä. Nykyisin tosin lehtemme verkkosivun (ja DVD-oppaan vapauden) vuoksi voin kirjoittaa pitempiäkin juttuja - yksittäisistä elokuvista. Pyrin siis keskittymään yhteen elokuvaan kerrallaan rajoittaakseni sen, etten ota “globaalisti” mukaan everythingiä ja kitchen sinkiä, joka saattaa olla taivaanrantoja maalailevan esseistiikan helmasynti. Tosin ei niillä kirjoittajilla, joita itse arvostan ja luen (Durgnat, Thomson, Rosenbaum).

Luin Elistististä pari Buñuelin elokuvan arviota Mustoselta. Ne olivat ihan kivoja, mutta eihän niissä Buñuelin ja elokuvat tunteville kovin paljon uutta löytynyt. Sen perusteella en ihan ymmärrä, mistä Mustonen kohkaa huomatessaan hirren vain muiden filmikirjoittajien kynäkädessä. Vai ovatko nuo, melko perinteiset, arvostelut Mustosen “vahinkoja”, joista hän on nykypäivän viisaudessaan jo kehittynyt eteenpäin? Sama koskee vaikkapa Pat Garrett & Billy the Kidin arviota. Ihan hyvä teksti Mustoselta, mutta kuinka paljon omaa - tai uutta - sanottiin, jos jätetään lainaukset pois? Pahimmillaan tämä on Andalusialaisen koiran arviossa, joka on melkein kokonaan referointia lisättynä joillakin yleisillä kirjoittajan huomautuksilla.

Tällaiseenko kirjoitteluun kaikkien muiden tulisi pyrkiä, elitistit?

Minun täytyy kuitenkin lukea Elitistiä enemmän, jotta saisin oikean kuvan Mustosen tai sen muiden kirjoittajien annista.

Mutta kyllä minua hieman huolettaa se, millaisella todellisuuspohjalla kirjoitukset mahtavat olla, jos Mustonen - sanottuaan lukeneensa koko alkuperäisen HS-verkkokeskustelun - päätyy niin moniin virheellisiin väitteisiin minusta. Toisin kuin Mustonen ilmeisesti olettaa, tunnen kuitenkin itseni parhaiten.

Jos hänen kolumninsa “kantavana teemana” - kuten hän itse kirjoittaa - toimi “kriitikkojen oma minäkuva”, niin kovin heppoisesti se teema kantoi, koska asiavirheet olivat niin räikeitä. Miten luotettavia hänen Elitisti-elokuvaesseensä ovat, jos niissä esiintyy edes jossain määrin samantyyppisiä virhetulkintoja paljon tärkeämpien asioiden suhteen?

1. Mustonen väittää, että minun - Mustosen niputtamismetodi! - mielipiteestäni voi lukija saada väärän mielikuvan “nykyisellä systeemillä” eli viiden tähden asteikolla “ilman puolikkaita”. En ole puhunut puolikkaiden puolesta, miksi siis Mustonen tätä väittää? Tarkoituksenmukaisuussyistä? Vilpillistä!

2. Mustonen kyselee minun - Mustosen niputtamismetodi! - kriitikon ilmaisuvoimani perään, jos “itseilmaisun lopputulos jää roikkumaan puolikkaan tähden varaan”. En ole puhunut puolikkaiden puolesta, miksi siis Mustonen tätä väittää? Epärehellistä!

3. Mustonen kirjoittaa, “mitä pitäisi ajatella siitäkään kriitikosta, joka kirjoittaa mielipiteensä postimerkin kokoiselle pläntille”. En joudu kirjoittamaan postimerkin kokoiselle pläntille. Kirjoitan kolmeen neljään mediaan erikokoisia, useimmiten pitkiä arvosteluista. Vaikka pituus ei ole itseisarvo, toisin kuin Mustonen näyttäisi luulevan. Lainauksilla ja taivaanrannan globaaleilla maalailuillahan on helppo lisätä pituutta, eri asia sitten on palveleeko se asiaa, elokuvaa tai luettavuutta.

4. Mustonen kirjoittaa: “Toisin sanoen kriitikon tehtävänä on toimia omanlaisenaan portinvartijana. Hän ruotii elokuvamaailman ilmiöitä ja parhaimmillaan tarjoaa referenssin lukijoiden omille kokemuksille.” Miten minä antaessani viisi tähteä ja pitkän tilan vaikkapa Roegin Walkaboutille toimin “portinvartijana” sen enempää kuin Mustonen, joka näyttäisi aivan samalla tavoin kuin muutkin Elitistin “tähtikirjoittajat”, jakavan elokuville niin tähtiä kuin niiden puolikkaita ja vielä numeerisiakin arvotuksia. Tähdet, tähdet!

5. Mustonen kirjoittaa: “Ehkä Trio RPB:n huoli viisiportaisen tähtiasteikon riittämättömyydestä onkin aiheellinen, kriitikoiden ja lukijoiden väliselle dialogille kun saisi lisää pinta-alaa lisäämällä kokemukseen myös puolikkaat.” Unclean! En ole kirjoittanut mitään tähtien puolikkaiden puolesta, piste. Kritiikiksi puettu kettuilu saa nolon lopun, kun asiasisältöä ei elitistillä oikeasti olekaan, siis vaatteita.

6. Mustonen kirjoittaa: “Ehkä silloin myös kyseisten herrojen elokuvajournalismin taso nousisi sille tasolle, mitä sopisi odottaa yhden dinosauruksen varjossa kasvaneilta mestareilta.”

Viittaan aiempaan kirjoitukseeni ja koko HS-keskusteluun, josta EI voi saada sitä käsitystä, että minä kirjoittaisin Yläsen “varjossa”, jos olen maininnut hänet parhaana Hesarin arvostelijana, yhtenä monista arvostamistani kirjoittajista. Ja eikö “dinosaurus” ole melkoinen klisee, noin niin kuin elitistiltä?

Mutta se, mikä minua tässä nyppii, on Mustosen ylenkatse. Ellen sitten ole väärässä, kun tulkitsen, että Mustosen mukaan esimerkiksi minun “herran” elokuvajournalismin taso on huono, mutta parhaimmillaankin se voisi nousta vain jonkun varjossa kasvaneen odotetulle tasolle? Käsittääkseni Mustonen on lukenut HS-keskustelua, eikä paneutunut minun elokuvakirjoitteluuni. Tuntuu asiattomalta, asiantuntemattomalta ja epäystävälliseltä se, että itsensä paremmaksi tunteva elitisti julkisesti mitätöi toisen vain sen takia, että tämä rohkenee kirjoittaa samasta aihepiiristä kuin Mustonen.

Minun minäkuvastani Mustonen ei mitään tiedä, joten tutkailkoon omaansa, ennen kuin panee sormet näppäimistölle, ettei lopputulemana ole lapsellista “meidän isi-teidän isi” kukkoilua, joka ei ainakaan lisää kenenkään uskottavuutta.

Kiittäen
~(;^)~Hannu
vastaa »
Lasse Tapionsalo kommentoi (23.2.2010 19:37:00)
user avatar Arvon Björkbacka. Itseäni ihmetyttää alkuperäisessä tekstissäsi ilmenevä ajatus, että olisi joku oikea virallinen tapa asettaa elokuvat järjestykseen. Tietenkään et muutenkaan pitkässä tekstissäsi ole voinut kauheasti valottaa Hesarin kirjoittajien puuttellisia perusteita, joita toki voi olla. Ja huomiosi vaikkapa Hän joka sai korvapuustin arviosta ovat varsin oivia.
Mutta tunnut ilmaisevan, että arvostelija ei voi nostaa vaikkapa Capran elokuvaa a b:n edelle. Eikö taidekokemus kuitenkin aina ole hyvin subjektiivinen? Toki elokuvissa on teknisiä ansioita, joista ehkä voidaan absoluuttisesti jotain sanoa, mutta kokonaisuudesta ei. Ja jos on joku virallinen jana, jolla elokuvat ovat, kuka siitä on päättänyt? Von Bagh? Godard? joku muu?
En aivan ymmärtänyt Capran yhteydessä mainittua käsikirjoituspalkintoa. Saiko sen Peltonen tosiaan? vai Capran elokuva? Ja jos sai, niin entä sitten? Onhan se nähtävissä joka vuotisissa Oscar-karkeloissa, että palkinnot ovat mitä ovat.
Kunhan mielipide on perusteltu, jokaisella on oikeus pitää Kuka surmaisi satakielen-elokuvaa parempana kuin Punaista virtaa tai toisin päin.
vastaa »
Jari Mustonen kommentoi (23.2.2010 20:31:00)
user avatar Hienoa Hannu Björkbacka, että olet jaksanut paneutua Elitistin elokuva-arvioihin. Olen kohtuullisen varma, että syventyessäsi enemmän ko. julkaisun teksteihin tulet huomaamaan, että se sisältää monipuolisen leikkauksen elokuvan eri tyylilajeista.

En tiedä mistä olet saanut käsityksen, että elokuvakritiikissä ei mielestäni pitäisi käyttää lainauksia. Olen kuitenkin siitä varma, että kun kirjoitan esim. Buñuelista tai Peckinpahista, en lainaa rakastamaasi Helena Ylästä. Todetaan tässä nyt se, että mielestäni lähdemateriaalin käyttö on hyödyllistä ja tarpeellista, kunhan omaa jonkinlaisen oman näkökulman aiheeseen. Kritisoidessani Ylästä puhunkin täysin eri asiasta.

Andalusialaisessa koirassa käytin paljon lainauksia, koska elokuvan merkitys elokuvahistoriaan on merkittävä. Mielestäni elokuvaa tulee siksi käsitellä voimakkaassa kontekstissa. Jos olisit lukenut kolumnini huolella, niin olisit huomannut, että vastustan nykykriitikkojen harjoittamaa auteurismia, eli tapaa tulkita elokuvia ilman historiaa - eli tätä kovasti kaipaamaasi yläsmäistä lähestymistapaa. Mutta ilmeisesti tähtikammoltasi et kykene juuri nyt käsittelemään tätä tosiasiaa. Se on ihan ymmärrettävää.

Arvostan paloasi elokuvien puolesta. Jotenkin olet onnistunut imaisemaan kaikki kolumnin piikit ja heitot itseesi - kolumnihan on aika sarkastinen, piikittelevä tyylilaji, pahoitteluni siitä. En tunne itseäni paremmaksi kuin sinä, mutta kritisoin esille nostamiasi tunkkaisia elokuvakritiikin muotoja, joita Ylänen minulle edustaa. Jos Peltonen olisi täällä keskustelemassa, kertoisin sinulle lisää niistä tähdistä. Suurin osa kritiikistä kun kohdistui häneen. Ikävää, että tulit siltä osin vedetyksi ikään kuin sivuhahmona mukaan tähän leikkiin. Sama oli tosin Römpöttinkin kohtalo.

Yhteen niputtaminen oli kuitenkin luontevaa. Sen verran mitäänsanomattoman (hyvä veli -tyylisen) lopun sai teidän kolmen tunnetun kriitikon HS:n sivuilla käymä keskustelu - teidät kun oli lopussa ikään kuin samasta puusta veistetty, kritiikki jäi taka-alalle.

Kiittäen,

Jari Mustonen
vastaa »
Hannu Björkbacka kommentoi (24.2.2010 20:34:00)
user avatar Kiitospa kysymästä, Lasse Tapionsalo!

Olet aivan oikeassa siinä, että mitään virallista tapaa laittaa elokuvat järjestykseen ei ole. Eikä arvostelija ole ”portinvartija”, mutta arvostelija voi kokemuksensa, näkemyksensä ja tulkintansa perusteella tehdä ehdotuksia, jotka sitten mahdollinen lukija tai vaikutusvaltaisemman kirjoittajan ollessa kyseessä - Thomson, Rosenbaum, von Bagh - ehkä laajempikin yhteisö ottaa punnittavakseen vakavammin.

Tämä ei tarkoita, että kenenkään arviota elokuvasta pitää purematta niellä. Parhaimmillaan hyvä arvostelu (siis hyvin tehty!) herättää keskustelua, näyttää jonkin uuden kulman teoksesta tai innostaa katsomaan sen uudelleen. Tai pyrkii osoittamaan, että ehkä muiden juhlakalu onkin keisari ilman vaatteita.

Luen esim. innoissani Godardin kriitikkoajan kirjoituskokoelmasta hänen vuosittain tekemiään parhaiden elokuvien listoja. Siellä on paljon hienoja elokuvia, mutta myös, nykynäkökulmasta (tai minun näkökulmastani) ihmeellisiä valintoja. Virkistävää on kuitenkin havaita, millaisia elokuvia usein vaikeaksi mielletty filmiguru itse arvosti ja mieluimmin katsoi. Sekään ei siis ollut jumalansanaa, vain ehdotus, ja sinänsä arvokas. Sittemmin omalla elokuva-urallaan Godard on osoittanut olevansa kaiken kiinnostuksen arvoinen tekijä, joten hänen jonkun mielestä oudotkin takavuosien suosikkifilminsä - tai vähäisemmät omat ohjaukset - asettuvat paikoilleen kokonaisurassa, joka on kaikin puolin antoisa. (Eikä Godard edes ole mikään suosikkini, enkä ole hänen elokuviensa suhteen asiantuntija.)

Miksi tartuin Helsingin Sanomien arvostelijan ”tähtiin”? Se johtui siitä, että olin noin vuoden verran seurannut tv-sivujen kirjoittelua ja liian usein alkoi hämmästyksen sormi nousta kummastuksen suuhun. Usein teki mieli leikata arvio talteen, jotta siihen voisi myöhemmin palata, kun se oli mielestäni niin outo. Ja liian usein jäi arvio leikkaamatta talteen, jotta siihen olisi myöhemmin voinut viitata sanatarkasti.

Ei minua vaivaa, jos joku arvostelija antaa neljät tähteä Capran Arsenikille. Eikä se, että joku samaan hengenvetoon antaa ne samat neljä tähteä Curtizin Robin Hoodille (joka on paljon parempaa viihdettä ja elokuvataidetta). En revi vaatteitani vielä silloinkaan, kun sellainen miellyttävä elokuva kuin Kuin surmaisi satakielen nostetaan mestariteosten joukkoon. Kukin tyylillään. Ja mottoni on, että puolustan viimeiseen saakka muiden oikeutta olla väärässä!~(;^)~

Mutta jos arvostelija edellisen lisäksi ”dissaa” mykkäelokuvia, ei vaikuta olevan tietoinen niiden ohjaajista ja näyttelijöistä, antaa keskinkertaiset kolme tähteä tunnustetuille klassikoille, pitää W.C. Fieldsin uraa vähäpätöisenä yms., niin kaikki tämä yhdessä asettaa kyseenalaiseksi, onko elokuva kaikilta osin ihan hallussa.

Käytin ladattua termiä ”tunnustettu” edellisessä lauseessa. Tarkoitan sillä sitä, että vaikkapa Sjöström, Chaney tai vaikka Fields ovat elokuvalle samaa kuin maalaustaiteelle tai kirjallisuudelle niiden alueiden vanhat mestarit. Kun näitä mennään ns. sorkkimaan, se pitää tehdä harkitusti ja tietoisesti. Samalla pitää pystyä osoittamaan, että tiedetään, mitä ollaan tekemässä. Ja se vaatii muita kuin mutu-perusteluja.

Römpötti antoi muuten yhden tähden Godardin Etunimi: Carmenille. Jouduin oikein katsomalla katsomaan elokuvan uudelleen, että löytyisikö tuolle perusteita. Ei löytynyt. Römpötti sanoi, että ”Kukaan ei pääsisi näin hataralla sekoilulla läpi työväenopiston elokuvakurssilta, mutta keisari Godard palkittiin siitä.” Römpötti ei tiedä, mistä puhuu. Godardin leikkaus ja musiikin käyttö oli taas jumalaisen taitavaa, vaikkei elokuva hänen parhaitaan ollutkaan.

Nimenomaan Peltosen kohdalla hermostuin hänen heitostaan, että mykän kauden elokuvaa ei voisi arvottaa samalla tavalla kuin muuta elokuvataidetta. Että sen arvottaminen ”varsinkin tähdin” olisi jotenkin hankalaa. Ja kun Peltonen kutsui mykkäfilmejä ”mielenkiintoisiksi kurkistusikkunoiksi” entisajan tunneilmastoon, irrotin varmistimen rullaluistimistani. Minusta tämä kertoi sen, että mykkäelokuvaan, siis peruselokuvaan, suhtauduttiin alentuvasti kuin vähämielisen aikaansaannokseen. Että vasta äänielokuva, värielokuva, digielokuva, olisi sitä todellista elokuvaa ja mykkäelokuva vasta kehittymätön raakile.

Mutta myönnettäköön, että neljän tähden antaminen Arsenikkia-elokuvalla on minusta varsin omaperäistä. Raskauttavaa se on, jos ne tähdet antaa elokuva-arvostelija, jonka pitäisi tietää ja nähdä paremmin. Varmasti moni löytää perusteluja toritaiteen keräilylle, mutta pidetäänkö häntä enää asiantuntija?

Timo Peltonen on muuten tosiaan voittanut viime vuonna amerikkalaisen käsikirjoituskilpailun. Siitä löydät varmasti uutisen laittamalla HS-hakuun hänen nimensä tai muuten googlaamalla. Hänen osaamistaanhan en kyseenalaista, mietin vain, voiko olla niin, että iältään nuoret arvostelijat eivät kenties ole varttuneet elokuvakerhojen tai arkistoesitysten mahdollisuuksien ulottuvissa, eikä sitä puuttuvaa katsomiskokemusta ole myöhemmin paikattu (tai ehditty paikata, tai viitsitty) ”pakkoklassikoita” [© HB] katsomalla ja niistä lukemalla myöhemminkään? Siis paluu peruskysymykseen: unohtuuko historia, jonka vuoksi se joudutaan kirjoittamaan uudelleen liian vähäisellä kokemuksella, tiedolla ja näkemyksellä?

Aiemmin Elitistin Mustonen taisi mainita loukkaantuneena siitä, että Helena Ylänen laittoi Chaplinin ja Keatonin paremmuusjärjestykseen. Mutta eihän sitä niin tosikosti tarvitse ottaa (vaikka itse en ole väitettyä Yläsen juttua lukenut). Niin laittaa moni muukin, vakavissaan tai leikillään. Esimerkiksi HS-verkkokeskustelun alustukseni kärjessä lainaan David Thomsonia (joka ei pidä Chaplinista, eikä Fordista), joka mielestäni hyvin osuvasti summaa Chaplinin heikon kohdan. (Thomsonin teksti löytyy siitä alustuksestani ja pitemmät perustelut hänen kirjastaan, jonka siinä mainitsen. Suosittelen!). Itse kuulun Keaton-koulukuntaan, vaikka toki Chaplinin parhaat, vaikkapa Easy Street tai Monsieur Verdoux ovat nerokkaita elokuvia ja Chaplin ohittamaton. Hänen Diktaattoriaankin oppii arvostamaan aina vain enemmän, vaikka lopun pateettinen puhe jonkin verran häiritseekin. Muistutan Mustosta esimerkiksi siitä, että elokuvassaan Dreamers myös Bertolucci on laittanut nuoret alter egonsa (?) väittelemään Chaplinin ja Keatonin paremmuudesta, muistaakseni Keatonin hyväksi. Onneksi meillä on molemmat - ja voimme heistä siis väitellä.

Makuasioista kannattaa kiistellä, kun lopullista totuutta ei kellään ole hallussaan. Ei Hesarilla, ei Elitistillä eikä Hannulla.
vastaa »
Mika Helminen kommentoi (25.2.2010 15:05:00)
user avatar Björkbacka voisi hiukan selkeyttää rönsyileviä kommenttejaan. Esimerkiksi Chaplin vs. Keaton ei varmastikaan ollut keskustelun ydin ja “kaiken kiinnostuksen arvoiseksi tekijäksi” mainitun Godardin yhteydessä menee sujuvasti sekaisin Godardin ansiot ohjaajana ja elokuvakriitikkona.
“Vaikutusvaltaisia kirjoittajia”, “kokemuksensa, näkemyksensä ja tulkintansa” peliin laittavia kirjoittajia löytyy onneksi muualtakin kuin Helsingin Sanomista, jos joku ei sattumalta ole huomannut.
Tähdet ovat tietyissä medioissa välttämätön paha ja usein ihan perusteltukin tiivistys yhden ihmisen mielipiteestä, kunhan mukana on muutakin analyysia aiheesta.
Selkeästi vain pinnallisia arvoja sisältävään halpikseen on älytöntä käyttää samaa tähtiasteikkoa kuin godardilaiseen taidefilmiin, silti molemmista lajeista saattaa löytää helmiä, ihan jopa neljän tai viiden tähden edestä.

“Ei minua vaivaa, jos joku arvostelija antaa neljät tähteä Capran Arsenikille. Eikä se, että joku samaan hengenvetoon antaa ne samat neljä tähteä Curtizin Robin Hoodille (joka on paljon parempaa viihdettä ja elokuvataidetta).”

Järjetöntä, sulkuihin laitettu viimeinen lause todistaa, että kyllähän se vaivaa.

Mika Helminen
vastaa »
Hannu Björkbacka kommentoi (25.2.2010 20:20:00)
user avatar Kiitos Mika Helmiselle kommentista - jonka pointtia en oikein ymmärtänyt. Chaplin/Keaton ei ollut keskustelun ydin, mutta eikö sitä ydintä ole jo käsitelty moneen kertaan ja sieltähän sen voi lukea hs.fi’stä. Vastasin vain tuolla C/K:lla Mustosen heittoon Yläsestä, joka ei hänen mukaansa olisi saanut vertailla K:ta ja C:tä. Miksei?

Godarin kohdalla ansiot ohjaajana ja kriitikkona menevät suorastaan suloisesti sekaisin sen vuoksi, hyvä Helminen, että hän on sekä kriitikko että elokuvantekijä, ja kriitikko myös elokuvantekijänä. Nyt googlaamaan, niin sieltä sitä infoa löytyy.

En nyt ihan ymmärrä, miksi Helminen haluaa pinnallisia arvoja sisältävälle halpikselle välttämättä antaa viisi tähteä, mutta se jääköön hänen oikeudekseen. Hyville elokuville annetut tähdet ovat samanarvoisia, oli lajityyppi mikä tahansa ja vaikka sitä ei olisikaan. Ei viisi tähteä silti välttämättä tarkoita, että se olisi yksi maailman parhaista elokuvista - vaikka voi ollakin. Confused?

Suosittelen luetun ymmärtämisen harjoittelua. Kyseessä oli retoriikka. Ei minua häiritse jos 1-2-3… mutta minua häiritsee jos 4-5-6!

Että höpsistä!
vastaa »
Mika Helminen kommentoi (26.2.2010 11:55:00)
user avatar Kiitos kommentista Herra Björkbacka, selitän; pointti on uskoakseni homehtuneen elokuvakritiikin tuulettaminen, kutsutaan sitä nyt sitten vaikka yläneläiseksi kirjoittamiseksi nimen ollessa Mustosen kolumnissa ja palautteessa aika usein esillä.

Toinen pointtini oli se - Keaton/Chaplin -mainintani oli vain satunnaisotos - että esimerkki tai pari on paikallaan ja suotavaakin, Björkbackan kohdalla kyse on esimerkkien tulvasta. Luetun ymmärtämisen korkeimman oikeuden päätuomarikin olisi asiasta samaa mieltä.

Siis, onko Björkbackan kommentista pääteltävä että jos Godard on joskus tehnyt itseäni miellyttävän elokuvan, hänen suosittelemiaan muiden ohjaajien töitä ja niiden katsomista pitäisi tämän meriitin perusteella vakavasti harkita?

Vaikka Björkbacka ei sitä omien sanojensa mukaan ymmärräkään, tähditysmotiivit voivat olla hyvinkin erilaisia genrestä, kalkkuna-arvoista ja monesta muusta tekijästä riippuen.
On elokuvia jotka on aikoinaan tehty mahdollisimman halvalla, maksimaalista voittoa tavoitellen, vanhan liiton elokuvakriitikkojen yhden tähden ja ivan saattelemana. Huimat törkeysarvot, tahaton komiikka, blatantti kansitaide ja hassu tagline saattavat toisen kriitikon silmissä nostaa pisteitä huomattavasti. “Nyt googlaamaan, niin sieltä sitä infoa löytyy”!

Maltin-Ebert -linjalla esim. “Death Wish” -elokuvan jatko-osien tähdet katoavat samaa tahtia kuin DW:n perässä oleva järjestysnumero kasvaa, mutta kuinka ollakaan, toisenlaisella asteikolla pisteyttäviä kirjoittajia löytyy yllin kyllin.
“Englantilaiselle potilaalle” ei heru yliampuvuuspointseja, “Death Wish III” saa niitä senkin edestä.
vastaa »
Mikko Koivisto kommentoi (26.2.2010 16:28:00)
user avatar Elokuvien pisteyttäminen ja elokuvahistorian kirjoittaminen ovat mielestäni kaksi täysin eri asiaa. Elokuvien teknisten saavutusten sekä historiallisen merkityksen tiedostaminen kuuluu toki elokuva-arvostelijan yleissivistykseen, ja usein myös elokuva-arvosteluun, mutta elokuvan pisteytykseen sen ei tulisi mielestäni vaikuttaa. Se, että elokuva on merkittävä tai teknisesti hyvin tehty ei tarkoita että se olisi käytännössä nautittava.

Pisteytys mittaa mielestäni nimenomaan sitä, kuinka paljon arvostelija itse elokuvasta nautti. Muut perustelut pisteille olisivat mielestäni huteralla pohjalla; eihän keneltäkään voi löytyä tarpeeksi tietämystä joka ainoan vastaan tulevan elokuvan ”todellisen laadukkuuden ja merkittävyyden” mittaamiseen. Päätyisimme vain etsimään kirjoista ja Internetistä faktoja kyseisen elokuvan merkittävyydestä ja toivomaan, että saimme kaiken tarpeellisen tiedon selville ja pisteet osuivat oikeaan.

Voidaan myös kysyä kuinka tavallinen lukija hyötyy pisteistä, jos jopa Helsingin Sanomien kriitikolla menee pisteet pieleen puutteellisen elokuvatuntemuksen takia? Arvonimensä ansainneen ammattikriitikon kanssa samalle taajuudelle (eli pisteisiin) pääseminen vaatii siis kymmenien tuhansien elokuvien katseluhistorian? Muussa tapauksessa lukijan kannattaa lukea pisteitä käänteisesti, tai sitten nöyrtyä katsomaan upeita elokuvia joista hän itse ei pidä?

Kenelle nämä teoreettiset meriitit huomioivat pisteytykset ovat siis suunnattu; tavallisille lukijoille, vai ylettömän asiantuntemuksen omaaville ammattilaisille?

Tunnettujen klassikoiden arvistelussa törmäämme myös siihen ongelmaan, että faktat on kirjattu paperille jo 1930-luvulla. Jos elokuvien arvioimisessa on kyse lähinnä tästä, niin silloin me tarvitsemme ainoastaan alkuperäisen arvion sekä rekkalastillisen kääntäjiä jotta totuus voidaan saattaa eri kansakuntien tietoon. Useimmiten arvostelun mielenkiintoinen osuus onkin nimenomaan kirjoittajan henkilökohtainen kokemus - etenkin jos se poikkeaa totutusta.

Ja kyllä, minä todellakin pisteytän Death Wish 3:n ja Englantilaisen potilaan samalla asteikolla ja samoin kriteerein - eli kuinka paljon elokuvasta pidin. Jos minun tulisi nämä elokuvat arvostella, pyrkisin viihdyttävän tekstin sekä pienen elokuvahistorioinnin ohessa tarjoamaan lukijalle riittävästi tietoa elokuvien sisällöstä ja tyylistä jotta kukin pystyy päättelemään saattaisiko arvosteltava elokuva kiinnostaa häntä. Mielipiteeseen sekä pisteisiin minulla sen sijaan on yksinoikeus, enkä epäröi arvottaa Bronsonia Englantilaisen yläpuolelle. Lukijoiden ei kuitenkaan tarvitse minun pisteideni takia menettää yöuniaan; harvoin minäkään teen päätöstä elokuvan katsomisesta sen perusteella onko kriitikko - tai kukaan muukaan - siitä pitänyt vai ei.
vastaa »
Hannu Björkbacka kommentoi (26.2.2010 19:10:00)
user avatar Tämä on osoitettu Mika Helmiselle - vaikka iloisena huomaankin, että Mustosen ystävällinen kolumni aloittamani vaatimattoman alustuksen ympäriltä on kirvoittanut taas lisää kiintoisia huomioita. Vilpitön kiitos minunkin puolestani niistä.

Kiitos keskustelun jatkeesta, Poju Helminen (jos nyt on ihan pakko ruveta nimittelemään?).

En vastaa Mustosen kirjoituksista, niistä voit kysyä häneltä siitä Elitistin toimituksen viereisestä pöydästä. Jos hänellä - tai muila elitisteillä - on pakkomielle Yläsen suhteen, niin voin rauhoittaa teitä kaikkia: HÄN on siirtynyt jo eläkkeelle. Kohdeyleisönne tuskin häntä enää muistaakaan.

Onko jotenkin vaikeaa ymmärtää, että kun kohdistan kritiikini Hesarissa hesarilaisille, otan esille Helena Yläsen? Jos teistä Peltonen, Römpötti, nyttiläiset tai vaikka Mikael Fränti ovat parempia Hesarin elokuvakirjoittajia, teillä on siihen oikeus. Minä otin Yläsen osaavana kirjoittajana esimerkiksi harmitellessasni HS:n nykyistä suuntaa - kun ihana Kati Sinisalokin sieltä lähti. (Jos tuo “ihana” vaivaa teitä, niin ilman muuta kerron miksi Sinisalo on ihana.)

(On toki muitakin hyviä kirjoittajia Hesarissa, mutta en ollut nyt kiinnostunut heistä, vaan nostin näkemäni ongelman esille. Ja ongelmastahan olimme aikalailla Mustosen kanssa samaa mieltä.)

Olen tietysti pahoillani, jos tahtini ja esimerkkieni määrä hengästyttää nuorempaa kollegaani Helmistä. Toisaalta on aika tahditonta huomauttaa näin julkisesti toisen huonosta kirjoitustyylistä. Enhän minäkään huomauta Helmisen.

Helmisen ei tietysti tarvitse harkita kenenkään suosituksia minkään meriitin perusteella, jos hän on jo niin täydellistynyt, ettei tarvitse eikä arvosta muiden mielipiteitä, ei lue muiden arvosteluja eikä pidä edes poikkeuksellisen hienojen elokuvantekijöiden asiantuntemusta minkään arvoisena.

En tiedä, tarvitseeko niin vakavasti harkita elokuvan katsomista, minä teen sitä sekä rutiinilla että intohimolla, harkinnalla on hyvin vähän sen kanssa tekemistä. Mutta kyllä siinä jokin salattu yhteys varmasti on: eli suosittelen kyllä Helmistä etsiytymään myös niiden elokuvien pariin, joita Godard tai Scorsese suosittavat, eivät ehken ole niitä kaikkein heikoimpia, kokemattomimpia elokuvantuntijoita hekään. Kenties jopa Elitistin kirjoittajien veroisia?

Esimerkiksi jokin Elitistin kirjoitus, vaikkapa Tarkovskista, saa minut etsimään kirjoittajan muitakin tekstejä. Laatu on aina myös suositus. Vähän samaan tapaan kuin vakuuttava, asiantunteva ja intoutunut arvosteluteksti.

Esimerkiksi, jos satuit - Helminen- katsomaan Ison G:n ohjaaman elokuvan Etunimi: Carmen, jossa hän itse esitti “elokuvaohjaajaa”, siinä hän piteli käsissään kirjaa Buster Keatonista. Se oli viittaus ja vihje, joka kannattaa panna korvan taakse. Voi olla ihmisiä, jotka eivät tiedä, että Keaton on superia - tai että Godardilla on huumorintajua, myös tuossa elokuvassaan.

Mutta kuten sanoin, en itse ole Godard-tuntija. Minulla on taipumus “uskoa” hyviä elokuvakirjoittajia, varsinkin, jos he sattuvat olemaan myös ohjaajia, kunnes huomaan heidän olleen väärässä.

Esimerkiksi itse löysin elämänpituisia suosikkeja rockin puolelta lukemalla New Musical Expressiä sen loistoaikoina (Ian MacDonald, Charles Shaar Murray, Nick Kent, Barney Hoskyns, Ian Penman, Paul Morley…) “Uskoin” arvostelijoita ja yrityksen ja erehdyksen kautta kehitin omaa makuani, tai löysin sen, miten vain. Kokeilin erilaista ja näin pystyin valitsemaan ja tietämään, mistä pidän.

Elokuvasta kirjoittaminen toimii tässä suhteessa varmaan samaan tapaan kuin musiikista kirjoittaminen? Toisaalta Scorsesen uutuus voi olla huono (en ole vielä nähnyt), mutta tiedän hänen olevan oikeassa, ja kannatan lämpimästi, kun hän viittilöi Tourneuriin. Ainakin siinä suhteessa hän siis on edelleen “hyvä” ja “uskottava”.

Myönnän, etten ymmärrä enkä ole suuri kalkkunoiden ja mutantin kansitaiteen arvostaja. Minusta kalkkuna on kalkkuna. Kyllähän monien mielestä maailman huonoimmaksi kliseistetty Ed Woodin Plan 9 on lähes viiden tähden filmi, mutta kyllä se toisella katsomisella aika pahviseksi paljastuu. Joten sille viisi tähteä antavan pitäisi tutkituttaa päänsä, tämmä parhaassa humoristisessa merkityksessä ilmaistuna~(;^)~

Olen ymmärtävinäni, että Elitisti keskittyy aika paljon ns. kulttifilmeihin, erikoisuuksiin. Niillähän voi erottua ja on toki hyvä, että niitäkin arvioidaan. Itselläni huimat törkeysarvot eivät ihan automaattisesti nosta pisteytystä, mutta huumorinsa kullakin.

Maltin ei ole tehnyt minuun vaikutusta, onko hän hyväkin? Olen opuksiaan kaupassa vilkaissut, mutta vastustaa, kun oppaassa on lyhyt teksti, jonka kuka tahansa olisi voinut väsätä, ja sitten vaan ne tähdet. Tylsää, en saa siitä mitään.

Ebert on saanut arvosteluistaan Pulitzerin palkinnon. Satutko, Helminen, tietämään ketään muuta, joka olisi saanut sen arvosteluista? Vai eikö sillä ole blatanttia törkeysarvoa. Suosittelen lukemaan IMDB:n sivuilla jokin päivä sitten nostona olleen piiitkän kirjoituksen Ebertin nykykunnosta, sen jossa kerrotaan, että Leonard Cohenin I’m Your Man pelasti hänen henkensä? Hän on oppinut, ettei kannata olla ehdoin tahdoin ilkeä, joten toivotaan, ettei tämäkään keskustelu käänny siihen suuntaan, vaikka tuntuu toimituksen poikien puolelta takertuvan lillukanvarsiin. Mutta meillä vanhuksilla on kyllä kertynyt jonkin verran turnauskestävyyttä, että mieluimmin miten vain.

Ebert ei ole kotijumaliani. Mutta luen aina kiinnostuksella hänen tekstinsä. Hän on varmaan ainoa, joka antoi neljä staraa Herzogin Invinciblelle, sille, missä on Jouko Ahola. Eihän se mikään suuri elokuva ole, mutta on sillä erikoisuusarvo. (En antaisi neljää tähteä.)

Äskettäin Ebert arvioi Almodóvarin uutuuden Särkyneet syleilyt. Antoi sille neljä - hänen suurin pointsimääränsä. Minusta uusin Almo oli pettymys, vanhan kertausta, hän on tehnyt saman paremmin Huonossa kasvatuksessa ja etenkin Intohimon laissa. Mutta erimielisyys Ebertin kanssa ei estä minua lukemasta häntä ja arvostamasta. Hän on hyvä kirjoittaja. Toisin kuin eräät.

Ikävää, että tällä tavalla julkisesti nolaat minut. En nimittäin ole koskaan katsonut Death Wishia. En ensimmäistä enkä kymmenettä. Tuskin se minun elämääni suuria vaikuttaa, vaikken koskaan katsoisi sitä. En ehkä huomaisi eroa. Mutta jos se sattuu kohdalle eikä maksa mitään, niin lupaan katsoa.

Minun mielestäni Englantilaiselle potilaalle voisi antaa yliampuvuuspointseja. Minusta se nimittäin on LIIAN siisti elokuva. Toivottavasti arvosteluani siitä ei löydy kotisivuiltani, sillä mistä sen tietää, vaikka olisin ensikatselulla sitä kehunut? En muista! Mutta ei tuontyylinen elokuva minua oikein saa hehkuun. (Yritän päivittää kotisivuilleni myös vanhoja, vain painettuna löytyivä tekstejäni 80-90-luvuilta, mutta se on ikuisuusprojekti. Lupaan olla sensuroimatta ja olla uskollinen silloiselle itselleni. Mutta don’t hold your breath!)

Vielä yliampuvuudesta. Tekijäpari Powell-Pressburger uskalsivat olla yliampuvia, mutta paradoksaalista (kosto taglinesta ja blatantista Helmiselle!) kyllä he useimmiten osuivat maaliin (niin kuin heidän Archers-tunnuksensakin elokuvien alussa todistavat).

Kysymys elämästä ja kuolemasta (A Matter of Life and Death/Stairway to Heaven) on yksi yliampuvimpia elokuvia, mitä koskaan on tehty. Se ampuu suoraan taivaaseen (tämä ei ole klisee eikä huonoa muotoa, vaan sisäpiirin viittaus elokuvan aihepiiriin). Se on myös yksi parhaita elokuvia, mitä olen koskaan nähnyt. Näin sen ensi kerran marraskuussa 1966, mustavalkotelevisiosta. Vasta seuraavalla vuosikymmenellä luin Sight & Soundia ja sain selville, mitä elokuvaa olin katsonut ja kuka sen oli tehnyt. Hain sen Suomi-dvd-version äsken, puoli kuudelta, postista. (Atlantic julkimoi.) Tulee olemaan nautinto katsoa elokuva jälleen kerran ja toisaalta verrata sitä tekniseltä tasoltaan brittilevyyn. Toivottavasti olisi kyse restauroidusta versiosta, mutta tuskin on.

Lisäksi minulle tuli tällä viikolla Amazonilta erikoislaatuinen sitä elokuvaa käsittelevä kirja, Diane Broadbent Friedmanin AMOLAD: The Brain Revealed by the Mind of Michael Powell. Siinä tuota elokuvaa tarkastellaan aivotutkimuksen kannalta. Vasta Friedman on huomannut, että Powell oli hyvin perillä myös tosiasioista tämän fantastisen fiktiiviseksi luulemamme elokuvan kohdalla. Tuon 2008 ilmiintyneen kirjan on arvioinut Lancetissa positiivisin arvioin Oliver “Mies joka luuli vaimoaan hatuksi” Sacks, joten ehkä siinä on jotain asiaa joukossa?

Pitkä sepustus vain siksi, että toivottavasti nuori herra Helminen ei pahastu, jos nyt siirrän Death Wishin katsomisen hieman myöhempään?
vastaa »
Lasse Tapionsalo kommentoi (26.2.2010 19:28:00)
user avatar Kyllähän ensimmäinen Death Wish on ihan yleisesti melko arvostettu, joten ei sitä kannata noin vain sivuuttaa. Jatko-osien arvot saattanevat olla ansioissa, jotka eivät mielipiteistä arvioiden Björkbackalle ehkä avaudu.
En usko, että monikaan Elitistin toimituksessa Hesarin kritiikin nykytasoa hehkuttaa. Onhan siellä sekä elokuvan että musiikin puolella valtalehdeksi melko heikkoa tekstiä (römpötti, pirkko kotiranta mm.). Arvioissa usein puhutaan pitkään joutavia ja pienessä kriittisessä osiossa on lopulta missattu koko pointti.
vastaa »
Mika Helminen kommentoi (26.2.2010 20:16:00)
user avatar Kiitoksia Björkbackalle kommentista.
Itselläni ei varsinaiseen asiaan ole tällä erää lisäämistä. Halusin vain vielä huomauttaa etten ole sortunut nimittelemään ketään, luetun ymmärtämiseen liittyvään kommenttiinikin tuli aloite Björkbackalta. Jos jonkun kirjoitukset mielestäni rönsyilevät vähän kasassa pysymättömästi, koen että minulla on oikeus sanoa se. Olet varmasti oikeissa ympyröissä ja oikealle kohderyhmälle oikein pätevä elokuvista kirjoittaja.

No hard feelings, “nuoreksi herraksi” ja “pojuksi” nimittelyn taidan jo tällä ikää yrittää ottaa kohteliaisuuksina. :)
vastaa »
Hannu Björkbacka kommentoi (27.2.2010 14:37:00)
user avatar Mikko Koivistolle kiitos kirjoituksesta. Siinä tuli esille oikein hyviä asioita, joita kannattaa miettiä lähemmin.

Mutta mitä tarkoitetaan ”elokuvien pisteyttämisellä”? Mennäänkö nyt vain siihen tähdittelyyn, joka EI todellakaan ollut alkuperäisen kiistan oleellisin pointti. Kyllä niiden tähtien ja pisteiden täytyy aina olla elimellisesti yhtä ohessa (toivottavasti) olevan kunnollisen arviotekstin kanssa. Oletuksellisesti tämä keskustelu ei nyt keskity esim. Hesarin Nytin kriitikkotähdityslokerikkoon tai vaikkapa Film Commentin vastaavaan - jotka ovat sinällään kiinnostavia ja hauskoja!

Koivisto sanoo, että jos elokuva on ”merkittävä tai teknisesti hyvin tehty” ei se ”tarkoita että se olisi käytännössä nautittava”. Mutta eivät kai nuo puutteitakaan ole, ainakaan jos ominaisuudet yhdistyvät. Miten sitten arvioitsija huomaa ”merkittävyyden”, jos se ei heijastu hänen ”pisteytyksessään”. Eikö arvioitsija silloin dissaa elokuvaa ja hylkää sen merkittävyyden? Esimerkiksi, että Citizen Kane ei olekaan merkittävä, kun se ei tarjoa arvioijalle nautintoa?

Minusta Wellesin teos on sekä merkittävä että teknisesti erittäin uudistava ja käänteentekevä elokuva, vaikka on tietysti joutunut käyttämään tekoajan keinovalikoimaa (pienoismalleja, helposti havaittavaa vanhemmaksi maskeerausta - tosin Brokeback Mountainia tai Tunnit-elokuvaa katsoessa voi todeta, ettei se vanhaksi tekemisen taito ole maskeerauksen osalta juuri kehittynyt!). Se on myös niin kiehtova onton suurmiehen elämäkertaelokuva, että se on saanut emuloijia myöhempinä vuosikymmeninä näihin vuosikymmeniin saakka: Eureka - Kuka murhasi Jack McCannin?, Ystävät, toverit, There Will Be Blood… Joten olisi minusta aika käsittämätöntä, ettei Citizen Kane olisi myös ”käytännössä nautittava” En väitä, että Mikko Koivisto näin väittikään, mutta vain selvennykseksi.

Koivisto sanoo myös, että pisteytys (tähdet?) mittaa ”nimenomaan” arvostelijan elokuvanautintoa. Ja muut perustelut ovat ”huteralla pohjalla”. Olen samaa mieltä, mutta entäpä jos arvostelija ei nautikaan Citizen Kanesta? Emmekö silloin voi kysellä hän ”arvostelijuutensa” eli ammattitaitonsa perään? Eikä hän silloin ole vain elokuvan harrastelija (arvostan harrastajia, en harrastelijoita), joka ei ole perehtynyt tarpeeksi elämään ja elokuvaan, vaan ”pisteyttää” mutu-pohjalta? Siis saako arvostelijalla olla huono maku? Saako vaikkapa pelkkään Michael Winner -osastoon, tai pelkkään splatteriin, tai pelkkään Spede-komediaan paneutunut henkilö pisteyttää Citizen Kanen vaikkapa kahdella tähdellä, kun hän ei saanut siitä mitään nautintoa, ja silti kutsua itseään arvostelijaksi? Siis onko tosiaan niin, että anything goes?

Googlaan surullisena suomalaisesta verkosta, esimerkiksi Michael Powellin tai Hitchcockin elokuvien arvioita ja huomaan, etteivät pisteyttäjät raamatullisesti ns. tiedä mitä tekevät. Nämä esimerkit taitavat olla harrastelijoita, mutta eihän Koivisto ole nyt sitä linjaa kuitenkaan pyhittämäksi yleiseksi laiksi: että siis anything goes ja ”nautinto” rulettaa?

Meinaan, että esimerkiksi elokuvista Yö ja usva (Resnais), Desistfilm (Brakhage), Las Hurdes - maa ilman leipää (Buñuel) ei ensimmäisenä tule mieleen ehkä nami-nami nautinto, mutta kyllä ne hyviä elokuvia ovat. Pitäisikö arvostelija-nimikkeen ansaitsevalta vaatia muutakin kuin elokuvasta ”nauttimista”?

Tiedon etsiminen kirjoista ja googlesta on erittäin suotavaa - mutta vain taustatietoa ja mielellään sen jälkeen, kun filmi on katsottu. Muuten voi toistaa vain aikaisempia käsityksiä, jopa vahingossa, huomaamattaan, ja sehän ei arvostelun tarkoitusta ole, vaan oma, punnittu, valistunut, mielipide. Valistuneella tarkoitan sitä, että totta kai on pitänyt perehtyä kyseiseen genreen (jos se on genre), on pitänyt nähdä paljon elokuvia, ja on pitänyt myös lukea paljon elokuvasta, ja elokuvista. Arvostelijalla, jos sitä nimitystä itsestään käyttää, pitää olla tietämystä ja katselupohjaa, muuten on harrastelija. Arvostelijaksi aikovan nimittäin on mahdollista tuo tietämys hankkia - ja nykyisin myös katselupohja.

”Arvonimensä ansainneen ammattikriitikon kanssa samalle taajuudelle (eli pisteisiin) pääseminen vaatii siis kymmenien tuhansien elokuvien katseluhistorian?” Niinpä! En ymmärrä, miten arvostelijaksi voi muuten pätevöityä kuin katsomalla ja katsomalla elokuvia. Itselleni elokuva on ensirakkaus. Olen intohimoisesti katsonut elokuvia ja jopa ”tähdittänyt” niitä neljäkymmentä vuotta. Kaikenlaiset klassikot Eisensteinista, Fordiin, Kurosawasta Bressoniin on tullut nähtyä. Jollei vanhan kahden tai kolmen kanavan aikaisesta televisiosta, sitten Elokuvakerho Outolemmessä, jonka perustajajäsen olen.

Itselleni arkistonäytöksistä ei ole ollut hyötyä, koska en ole koskaan asunut sen palvelun lähettyvillä. Ikä on kuitenkin etu, koska on ehtinyt nähdä ja lukea sellaista, mitä nuoremmat eivät ole voineet lyhyemmässä ajassa tehdä. Mutta, ja tämä on suuri mutta, nykyisin nuoret voivat lukea elokuvasta paljon suuremmasta valikoimasta (jopa suomenkielistä) kirjallisuutta. Ja he voivat saada näkyvilleen käytännöllisesti katsoen minkä tahansa elokuvan koko filmihistorian ajalta dvd-levynä. Kysymys on vain siitä, riittääkö kiinnostusta.

Kuten Koivisto sanoo, kenelläkään ei voi olla tietämystä tarpeeksi. Kukaan ei ole katsonut kaikkea. Itselläni on suuri aukkoja animessa (Mononoken olen nähnyt elokuvateatterissa!), kokeellisen elokuvahistorian puolella, ja sitten näissä splattereissa ja kauhujutuissa ja muissa erikoisuuksissa - joista voin nyt sitten ammentaa tietoa vaikka täältä Elitistin sivuilta.

”… nöyrtyä katsomaan upeita elokuvia joista hän itse ei pidä?” Aivan kannatettava ajatus. Kukaan ei nimittäin tiedä, mistä pitää, ennen kuin on katsonut. Olen varma, että useimmat, jotka katsovat Citizen Kanen, huomaavat ainakin vaikuttuneensa, olevansa jonkin merkittävän äärellä, kun katsovat filmin (mielellään hyvänä kopiona, restauroitu löytyy jo Amerikoista, joskaan ei Suomi-dvd:llä!), vaikka eivät mutu-muodossa ”pitäisikään” filmistä.

”Kenelle… meriitit huomioivat pisteytykset on suunnattu; tavallisille lukijoilla, vai ylettömän asiantuntemuksen omaaville ammattilaisille?” Ainakin minä toivoisin, että minun mahdollinen lukijani olisi ihan kuka tahansa, aika tavallisia me kuitenkin kai olemme kaikki. Ja ylettömälle asiantuntijalla viisi tähteä Kanelle tuskin tulee yllätyksenä? Ongelma on tuo ”teoreettiset meriitit huomioivat pisteytykset” -kohta. Ei tietenkään arvostelijan pidä myötäillä elokuvalle vanhastaan annettuja ansioita, jos hän elokuvan katsoaan ja sitä punnittuaan, ei niitä ansioita näe eikä tunnusta. Silloin voi huomioida elokuvan maineen, mutta perustella, miksi tämä ei tuntuisikaan pitävän paikkansa. Ja perustelujen pitää olla helkutin painavat ja tarkastelua kestävät, jos on antamassa Kanelle kolme tähteä…

”Useimmiten arvostelun mielenkiintoinen osuus onkin nimenomaan kirjoittajan henkilökohtainen kokemus - etenkin jos se poikkeaa totutusta.” Juuri näin. Henkilökohtainen näkemys on tärkein. Juuri se saa mahdollisen lukijan tarttumaan uudelleen vaikkapa klassikkoon - tai Elitistin esittelemään uppo-outoon marginaalifilmiin.
Siitä en ole aivan samaa mieltä, että ”faktat on kirjattu jo 30-luvulla..”, koska hyvät elokuvat (toki huonotkin) muuttuvat aikojen kuluessa, ne elävät vaihtuvien katsojasukupolvien ja varttuvan katsojankin silmissä. Esimerkiksi Capran Ihmeellinen on elämä ei saanut aluksi hyvää vastaanottoa. Nythän se on kaikkien jouluohjelmistojen lemmikki, jopa niin, että sitä pidetään vain feel good -moviena, vaikka se on paljon enemmän.

Siksi elokuvia pitää katsoa aina uudestaan ja niistä pitää kirjoittaa aina uudestaan. Elokuva-aiheisessa kirjastossani on lukemattomia kirjoja, joissa käsitellään Psykoa. Silti Raymond Durgnat’n juuri ennen kuolemaansa valmiiksi saama kirja elokuvasta tuo siihen - olettamuksemme mukaisesti jo hyvin tuntemaamme mod. Klassikkoon - jotain uutta. Samoin varmasti David Thomsonin uusin kirja samasta aiheesta, jota en ole vielä lukenut (Thomson on sitä mieltä, että Psyko on nerokas vain puoliksi, on siis vähän samalla linjalla kuin äskettäin kuollut Robin Wood.)

”Ja kyllä, minä todellakin pisteytän Death Wish 3:n ja Englantilaisen potilaan samalla asteikolla ja samoin kriteerein - eli kuinka paljon elokuvasta pidin.” Juuri näin! Vaikka se, mitä tuolla ”pitämisellä” tarkoitetaan, onkin aika suhteellista. ”Draamaelokuva” ei ole alkuperäisesti sen arvokkaampi kuin johonkin kapeampaan genreen sijoittuva elokuva. Laulavien sadepisaroiden tanssikohtaus tosiaankin voi olla parempi kuin Potemkinin porraskohtaus, kuten Terence Davies on todennut (muistaakseni). Tässä ollaan ”tähdittämisen” vertailukelpoisuuden ytimessä - vaikka tähdet hyvin kyseenalaisia ovatkin.

”…harvoin minäkään teen päätöstä elokuvan katsomisesta sen perusteella onko kriitikko - tai kukaan muukaan - siitä pitänyt vai ei.” Näin on hyvä. Mutta eikö olekin mielenkiintoista lukea niitä, varsinkin jos ne ovat asiantuntevia, kiinnostavasti kirjoitettuja, ja niistä näkyy henkilökohtainen lähestymistapa, innostus. Itse eroan tässä kuitenkin siinä, että jos luen edellä mainitut kriteerit täyttävän arvostelun levystä, konsertista, kirjasta, näytelmästä, elokuvasta, niin kyllä minä heti toivoisin pääseväni sen teoksen ihan itse kokemaan.

Minulle arvostelut ja arvostelijat ovat olleet tärkeitä omassa elokuvakasvussani. Edelleenkin luen ensimmäisenä mieluimmin kulttuurisivun taidearvostelut mistä tahansa lehdestä ja miltä tahansa taiteen alueelta. Kritiikissä parhaimmillaan saa kompaktissa muodossa paljon infoa, uutta ja ajankohtaistakin tietoa, hyvin kirjoitettuna. Persoonallinen näkökulma johtaa kiinnostukseen kyseistä teosta kohtaan, mutta kritiikki voi olla myös itseisarvo, todiste älyllisestä elämästä.
vastaa »
Jari Mustonen kommentoi (27.2.2010 17:39:00)
user avatar Mitä tulee ns. kanonisoituihin klassikoihin, niin olen jokseenkin samaa mieltä Björkbackan kanssa.

Ehkä helpoin tapa lähestyä aihetta on ajatella, että elokuvalla on kieli, joka toimii kommunikaatiovälineenä ohjaajan ja katsojan välillä. Esimerkiksi juuri Björkbackan mainitsemassa Psykossa Hitchcock käyttää niin täydellisesti liikkuvaa kuvaa (itse asiassa elokuvassa ei ole yhtään turhaa hetkeä) käydäkseen dialogia katsojien kanssa, että allekirjoittaneen on vaikeaa ymmärtää, jos joku elokuvaharrastaja (ei harrastelija) pystyy ohittamaan koko teoksen olankohautuksella. Mielestäni katsoja ei ole tällöin sisäistänyt elokuvataiteen ehtoja - (mikään) taide kun ei synny pelkästään katsojien kokemuksesta, vaan kokemukset mahdollistavista lainalaisuuksista.

Toisaalta kielenä voi toimia myös surrealismi, kuten tapahtuu mm. Buñuelin, Bergmanin ja Vlácilin teoksissa, tai minimalismi (Bresson, ja vaikuttava Mouchette), jotka nekin taitavien ohjaajien käsissä muodostavat kosketuspinnan katsojan tunnemaailmaan ja universaaliin kokemukseen maailmasta, mikä (kuten kirjoitin Aguirren yhteydessä) on nähdäkseni taiteen täydellisin olemus.

Tietyllä tapaa elokuva vaatiikin kypsymistä (kenties elämänkokemusta), ehkä jopa ahaa-elämyksen. Itse näen monta klassikkoa tänä päivänä eri perspektiivistä kuin (sanotaanko) vielä viisitoistavuotta sitten. Arvostus on kasvanut näkemisen ja ikääntymisen myötä, samalla elokuva on alkanut näyttäytyä historian valossa. (Uskon tosin, että en tule koskaan niin vanhaksi, että oppisin arvostamaan ainuttakaan Godardin teosta - minusta hän hylkäsi kielen, koska ei osannut käyttää sitä.)

Jos palaamme Björkbackan alkuperäiseen kritiikkiin, niin esim. mykkäelokuvien sivuuttaminen menneisyyden peileinä on jokseenkin vaarallista - ne kun parhaimmillaan pystyvät puhuttelemaan siinä missä mikä tahansa moderni klassikkokin (esim. The Passion of Joan of Arc). Mielestäni on lähinnä arvostelijan häpeä, jos hän ei kykene tuntemaan elokuvaa (siinä muodossa, jona se esim. Truffautille näyttäytyi puhtaimmillaan) sen rehellisimmässä, jopa pelkistetyimmässä muodossa. Toisaalta voiko mikään kokemus elokuvasta olla vääräkään?
vastaa »
Hannu Björkbacka kommentoi (27.2.2010 18:25:00)
user avatar Luin ihastuneena Jari Mustosen klo 17.39 kirjoittaman kommentin.

Ahaa, muutkaan eivät ole ihan päässeet Godardin makuun. Toisaalta, elokuvan kehityksen kannalta, nimenomaan vapaampaan, assosiatiivisempaan suuntaan, ei kai häntä ohittaakaan voi? Mutta tosiaan, monet hänen avainteoksensa odottavat vielä näkemistä tai uudelleennäkemistä DVD-kokoelmassa, jonka hankin “halavalla” Anttilasta.

Toisaalta en voi ymmärtää, jos joku ei lumoudu hänen tavastaan käyttä musiikkia ja leikkausta, esim. Etunimi: Carmenissa tai Hullussa Pierrot’ssa. Voisiko Nicolas Roegin elokuvia kuvitella, ilman Godardin vaikutusta?
vastaa »
Mikko Koivisto kommentoi (28.2.2010 06:55:00)
user avatar Kiitokset Björkbackalle pitkästä vastauksesta.

Tiedän että tähdet eivät olleet alkuperäisen keskustelun tärkein kiistanaihe, mutta aihe oli mielenkiintoinen joten rajasin vastaukseni siihen. Tarkoitukseni oli hieman tölväistä sekä Björkbackan että Mustosen suuntaan, ja heittää ilmoille muutama kumpaankaan herraan liittymätön ajatus.

Elokuvan muuttumisesta aikojen saatossa olen Björkbackan kanssa samaa mieltä. Itse asiassa kirjoitin sen paperillekin ennen kuin rajasin vastaukseni pisteytyksiin. Jäi toisin hieman ihmetyttämään, että eikös alkuperäisessä Hesarin keskustelussa ollut kyse juurikin elokuvahistorian uudelleenkirjoittamisen vääryydestä (mihin myös se 30-luvun faktat -provo viittasi). Ehkäpä muistan väärin. Minä kannatan uudelleenkirjoittamista, sillä aivan kaikki ei ole ikuista. Jotkin elokuvat menettävät teränsä, toiset muuttuvat moraalisesti arveluttaviksi, eräät muuttuvat mielenkiintoisemmiksi vuosien mittaan.

Sitä en suostu sulattamaan, että olisi olemassa ennalta määritelty lista elokuvista joista kunnioitettavan kriitikon olisi pidettävä. Kun näen 100 kriitikkoa ylistämässä Citizen Kanea, alan epäillä että muutama heistä valehtelee. Eivät ehkäpä uskalla myöntää ettei elokuva kolahtanutkaan. Näillä kriitikoilla voi mennä joku päivä lunttilaput sekaisin… tulee vielä vahingossa Death Wishille III:lle täydet pinnat.

Vai pitäisikö kriitikoiksi kelpuuttaa vain niitä ihmisiä, jotka aidosti pitävät Kanesta? Jotta uskottavuus säilyisi. Toivottavasti ei kuitenkaan mennä tällaiseen puolueellisuuteen. Riippumattomat kritiikit tapaavat olla mielenkiintoisempia, ja toisinaan jopa tarjota mielipiteen, joka poikkeaa niistä 70 000 aiemmin kirjoitetusta arviosta.

Minä mittaan kriitikon arvon hänen elokuvatietämyksensä ja -kokemuksensa mukaan. Mielipiteillä ei ole asiaan mitään vaikutusta.

Ja kuten jo mainitsin, oma pisteytykseni on elokuvan ”merkittävyydestä” erillinen. Se, että en pidä elokuvasta, ei tarkoita ettenkö tiedostaisi sen merkittävyyttä. Arvostelun tekstiosuudessa kun on mahdollista tuoda julki molemmat puolet.

Olisi mielenkiintoista nähdä miten Björkbacka pisteyttäisi maailman merkittävimmän splatterelokuvan? Ovathan sen teoreettiset meriitit kiistattomia. Ja vielä kun saisi tekstin yhteneväiseksi pinnojen kanssa, elimen tapaan.

Nautinto-sanaa olisi ehkäpä pitänyt hieman tarkentaa. Viittasin sillä yleisesti kokemukseen sekä tunteiden herättämiseen. Kokemus voi olla hyvällä tavalla masentava (Gaichu - Harmful Insect), hillittömän hauska (Realism no yado - Ramblers), tai vakavalla sanomallaan hiljaiseksi vetävä (United Red Army). Muitakin tapoja elämyksen saamiseen on - vaikkapa Shinji Somain mestarilliset pitkät otokset, jotka ovat paljon enemmän kuin pelkästään teknisiä meriittejä. Kaikkien niiden pohjalta minä pisteytän. Mutta silloin kun olo on elokuvan loppumisen jälkeen suurin piirtein sama kuin ennen sen alkamista - olettaen ettei se silloinkaan ollut erityisen hyvä - annan sen myös näkyä sekä pisteytyksessä että tekstiosuudessa.

””Arvonimensä ansainneen ammattikriitikon kanssa samalle taajuudelle (eli pisteisiin) pääseminen vaatii siis kymmenien tuhansien elokuvien katseluhistorian?” Niinpä! En ymmärrä, miten arvostelijaksi voi muuten pätevöityä kuin katsomalla ja katsomalla elokuvia.”

Arvostelijana pätevöitymisestä olet aivan oikeassa. Mutta minä puhuinkin lukijoista. On hieman huvittavaa, jos edes Hesarin kriitikolla ei ole riittävästi elokuvatuntemusta oikeiden pisteiden antamiseen. Björkbackalla varmasti on, mutta pelkäänpä että hänen lukijoillaan ei ole edes Hesarin kriitikon sivistystasoa. Onko poloisilla siis mitään mahdollisuutta koskaan ymmärtää Björkbackan pisteityksiä ja niiden perusteita?

Ehkäpä et tarkoittanut aivan tätä? Enkä minä tarkoita, että pisteitä pitäisi säätää lukijoiden mukaan (vaan pikemminkin oman kokemuksen mukaan). Kunhan nostin esille tilanteen huvittavuuden.

Arvostelujen lukeminen on todellakin mitä mainiointa viihdettä, ja parhaimmillaan myös hyvin sivistävää sekä tietenkin hyviä katseluvinkkejä antavaa puuhaa. Sen verran jääräpää kuitenkin olen, että jos kyseessä on minua jo ennakkoon kiinnostava elokuva, joka myös on saatavillani lähiaikoina, niin luen kritiikit usein vasta elokuvan katsomisen jälkeen. Mielipiteitä on hauska vertailla. Siitähän tässäkin keskustelussa on kyse.
vastaa »
Lasse Tapionsalo kommentoi (28.2.2010 16:30:00)
user avatar Mustoselle: Esimerkiksi Hitchcockin kiistämättömät ansiot mainitsemissasi asioissa ja vaikkapa loppuun asti harkituissa kompositioissa ovatkin juuri niitä tekniseen osaamiseen ja visuaalisuuteen liittyviä asiota, joita voi jopa “mitata”.
Se antavatko hänen pääasiassa viihteellisestä lähtökohdasta tehdyt filminsä kenellekin minkä verran on taas eri asia. Tässä tulee se ero, että ei voida absoluuttisesti määrätä jonkun olevan “viiden tähden elokuva”. Toki vaikka Psykon lyttääminen esim. kahteen tähteen vaatii kunnon perustelut, jos joku moista haluaa yrittää.
Itse kyllä pidän miehen tuotannosta. Juuri Psykon näkemisestä on niin kauan, ettei tarkempia lausuntoja kannata antaa.
Selväähän on se, että elämänkokemus tuo viisautta ja syvempää ymmärrystä kaikkeen taiteeseen. Aina on kuitenkin riski jämähtää vanhaan omaan aikaansa, kuten itsekin Von Baghista vihjailit.
Mutta kuten jo aiemmin sanoin, jos tosissaan ruvetaan mäkättämään että ei voi asettaa Capran elokuvaa a Capran elokuvan b:n edelle, tai että muutenkin on joku tietty tarkka järjestys ja tähdet, jotka on annettava, kuten Björkbacka alkuperäisessä tekstissään päivän selvästi vihjaa, mennään metsään ja pahasti.
Toki itsekin huomaa alan piireissä ilmiöitä, kuten ties minkä keskinkertaisen spagun hehkuttelua “ei amerikassa tälläistä osata”, tuntematta amerikkalaista westerniä jotain Rio Bravoa pidemmälle. Tietty elokuvan historian hahmottaminen ja klassikoiden tunteminen on todellakin tarpeen, ennen kuin voi olla vakavastiotettava mielipiteiden laukoja.
vastaa »
Hannu Björkbacka kommentoi (1.3.2010 20:11:00)
user avatar Lasse Tapionsalolle vielä vähän mäkättäisin…

Juu - sopii yrittää keep up with Petteri von Bagh, niin näkee, miten jämähtänyt hän on. Sen voi tehdä lukemalla hänen pääkirjoituksiaan ja juttujaan Filmihullu-lehdessä, hänen jatkuvasti ilmestyviä uusia kirjojaan tai Sodankylässä, jonne hän viimekin kesänä toi tärkeitä tekijöitä, jotka ovat vasta nousemassa laajempaan tietoisuuteen. Mikä voisi olla vähemmän “uuteen aaltoon” jämähtänyttä, kuin puhua pari tuntia livenä Dvortsevoin ja Makmalbafin kanssa. Ja jälkimmäisen juuri sinä päivänä, kun ensimmäiset merkit viime aikoina kasvaneista Iranin uskonnollisen hallinnon vastaisista protesteista alkoivat.

Tapionsalo sanoo aivan oikein, ettei Psykolle voi kahta tähteä antaa. Mutta sitten hän “vihjaa” minun mäkättävän ja menevän metsään, kun sanon periaatteessa samaa Capran elokuvasta, vain kääntäen:

Kukaan ei voi vakavasti väittää, että Arsenikkia ja vanhoja pitsejä on erinomaista capraa, tai edustavaa amerikkalaista komediaa, jos sen katsoo nykyhetkellä. Ja vanhahtava se oli jo omanakin aikanaa, jos sitä vertaa siihen, mihin Preston Sturges pystyi, tekemään eleganttia ja älykästä kohellusfarssia.

Mutta mutu-tuntumallahan voi esittää mitä tahansa.
vastaa »
Lasse Tapionsalo kommentoi (1.3.2010 20:34:00)
user avatar Niin. Björkbackan mutu-tuntumahan on se virallinen totuus. Tai se minkä Björkbacka on lukenut arvostamansa kriitikon opuksesta.
Caprasta en itse ole kovin kiinnostunut, enkä tunne tuotantoa kovin hyvin, mutta komedia tyylilajina saati sen vanhahtavuus on mielestäni vielä enemmän subjektiivisesti koettavaa kuin vaikka Psyko. Mainittakoon hehkuttamasi Fields, joka vasta vanhahtavaa ja asenteellista tylsää katsottavaa onkin.
En oikeastaan itse tiedä onko Von Bagh kuinka jämähtänyt, se oli lähinnä huomio Mustosen tekstiin.
vastaa »
Lasse Tapionsalo kommentoi (1.3.2010 21:11:00)
user avatar Selkeämmin: Elokuvalla on historia. On elokuvia ja ohjaajia, jotka ovat kiistatta merkittäviä merkkipaaluja ja vaikuttajia elokuvan historian kulussa.
Se onko joku elokuva neljän vai viiden tähden elokuva on kuitenkin subjektiivista. Jopa se onko joku elokuva parempi kuin toinen. Ne ovat viime kädessä henkilökohtaisia mielipiteitä.
Vaikka Björkbacka kuinka kokee Curtizin Robin Hoodin viiden tähden viihteenä ja löytää arvostamiltaan kriitikoilta vastaavia tähdityksiä, ei tarkoita sitä että kaikkien muiden on oltava samaa mieltä. Toki asiat on perusteltava.
vastaa »
Hannu Björkbacka kommentoi (1.3.2010 21:31:00)
user avatar “En itse tiedä, kuinka jämähtänyt Von Bagh on, se oli lähinnä huomio Mustosen tekstiin.”

Just, joo. Ei näin. Ja se “von” on pienellä. Kannattaisi ehkä sittenkin lukea enemmän ja olettaa vähemmän. Esim. sitä, mitä olen lukenut opuksista. Sitä nimittäin ei tarvitse toistaa muiden kaikuna. Niin kuin Sinä yllä teit.

Jos Fields on tylsä, niin katsoja on avun ulottumattomissa. Ja nyt tarkoitin Fieldsia koomikkona, en hänen elokuviaan, joissa on hyviä ja huonoja - mutta Fields on AINA hyvä.

Caprasta… niin, no, mitenkäs tässä keskustelet, kun ei ole nähty sen enempää kuin luettu.

Katsoisit nyt vaikka sen Robin Hoodin, ennen kuin Scottin Robin Hoodia luullaan definitiiviseksi esitykseksi asiasta.
vastaa »
Lasse Tapionsalo kommentoi (1.3.2010 22:09:00)
user avatar En keskustelekkaan Caprasta. Tai von Baghista. Se että jatkuvasti takerrut nimiin asian ohi, osoittaa ettet selkeästi edes halua ymmärtää mitä sinulle sanotaan. Kanssasi keskustelussa on ongelmana se, ettet vastaa niihin asioihin mistä puhutaan, vaan keskityt höpisemään itseksesi ja patsastelemaan nimien heittelyllä ja sillä kuinka ostit oikein dvd:nkin.
Olen nähnyt Curtizin Robin Hoodin ja pidin siitä. Se mitä mieltä siitä olen tai mitä tähtiä sille antaisin ei ollut asian ydin.
vastaa »
Hannu Björkbacka kommentoi (1.3.2010 22:24:00)
user avatar Odotan siis mielenkiinnolla lisää toimituksenne asiantuntevia kommentteja, mielellään tosiaan siitä ytimestä.
vastaa »
Lasse Tapionsalo kommentoi (2.3.2010 13:39:00)
user avatar Odotellessa voisit vastata tähän. Kun mielestäsi on olemassa virallinen oikea tapa asettaa elokuvat paremmuusjärjestykseen ja tähdittää ne ja kaikki tästä poikkeava selvästi suuresti vaivaa, niin kertoisitko mikä tai mitkä ovat ne instanssit, jotka ne ovat päättäneet? Onko lista kenties nähtävissä jossain? Ehkä voisit postittaa virallisen listan kaikkiin Suomen ammatti- ja amatööritoimituksiin, ettei virheitä enää pääse tapahtumaan. Liitteeksi mielellään lista ostamistasi dvd:istä.

Muutama muu huomio, joihin en erityisemmin kaipaa lisä-”vastineitasi”:
En ole kommentoinut Capran elokuvien paremmuusjärjestystä. Kuten sanoin, en ole hänen tuotantoonsa erityisesti tutustunut, joten en mutu-tuntumalta rupea mitään heittämään. Kaikkea ei ehdi katsoa. Se että rupeat asialle naureskelemaan tekee vain itsesi naurettavaksi ja osoittaa ettet ymmärrä luettua.
Lisäksi se, että heittelet mututuntumalta omista kuvitelmistasi kommenteja tyyliin “katso edes se Curtizin Robin Hood” tai nimittelet jo hyvään miehen ikään ehtinyttä Helmistä pojuksi, korostaa typeryyttäsi entisestään.
Von Bagh kommentti oli liitetty mukaan Mustosen tekstistä selventämään Mustoselle ajatusta. En itse erityisemmin ole seurannut miehen tekemisiä. Vaikka mutu-tuntumalta tuntuu, että viime aikaiset kirjat ovat lähinnä aiempien suurtöiden päivityksiä. Viimeisin haastattelu minkä luin, oli Boormanin Filmihullusta. Von Bagh kyseli lähinnä tylsyyksiä, mutta Boorman onneksi siitä välittämättä puhui kiinnostavia.
vastaa »
Lasse Tapionsalo kommentoi (2.3.2010 13:44:00)
user avatar Capra-kohdasta jäi vielä pois, että se mitä nimenomaan en hyväksy on väitteesi siitä, että sinun mielipiteesi on ainoa oikea tapa laittaa ne paremmuusjärjestykseen.
Arvioiden tasoa tutkin itse mieluummin asiasisällön kuin annettujen tähtien perusteella.
vastaa »
Hannu Björkbacka kommentoi (2.3.2010 18:38:00)
user avatar Kiitos taas, Lasse Tapionsalo. Mutta ei Sinun olisi todellakaan tarvinnut tai kannattanut vaivautua, koska et esitä mitään uutta postissasi. Itse kaipaan arvosteluissa ja kommenteissa jotakin uutta näkökulmaa, en jonninjoutavaa, lapsellista kiukuttelua, joksi kommenttisi ovat latistuneet. Valitettavasti ne heikentävät tämänkin keskustelun tasoa, mutta eihän sille mitään voi.

Luetun ja kirjoitetun ymmärtämisestä: (“von” kirjoitetaan pienellä, “keskustelekaan” kolmella k-kirjaimella, ei neljällä):

A) Mustonen käytti ensimmäisenä ilmaisua “kyseisten herrojen elokuvajournalismin tasosta”, jonka tulkitsin (ja joka oli tarkoitettu) alentuvaksi suhtautumiseksi kommentoitaviin. Kukaan ei käytä “herra” nimitystä normaalitekstissä nykyisin
ilman arvolatausta. Nimittely alkoi siis tästä, lapsellista toki.

B) Mustonen määritteli Helena Yläsen “paskaankin tyytyjäksi” ja “narsististen persoonallisuushäiriöiden kuvaajaksi”. Ylilyönnit alkoivat tästä.

C) En toista aiemmin toisessa kommentissani Mustoselle tarkoitettuja kohtia 1-6, joissa osoitan, että hän sanoo väärän todistuksen meikäläisestä useissa kirjoituksensa osissa.

Pyydän huomioimaan kärsivällisyyteni: en mainitse niitä virheitä ensimmäisessä vastauksessani alkuperäiseen kolumniin, vaan vasta sen jälkeen, kun Mustonen kommentoi asioita toistamiseen. Tässä siis toinen esimerkki “luetun ymmärtämisestä”, minä en ole aloittanut tätä alatyyliin lapsellisesti vajonnutta loppukeskustelua, joten turha siitä minua yrittää syyllistää. Mutta tuppisuuksikaan en jää.

D) Mika Helminen kirjoitti omassa kommentissaan “Herra Björkbacka”. Siis isolla alkukirjaimella! Oliko se neutraali ilmaisu? Ettei vain olisi tarkoitettu sekin dissaamaan meikäläistä jonkin minulle ehkä aukeamattoman humööriasenteen nojalla? Vastasin siihen sitten omalla vitsilläni “Poju Helmisestä”. Minusta on käsittämätöntä, että Elitistin toimituksessa on herra tai poju, joka ei osaa yhdistellä asioita, tulkita, tämän vertaa - siis sitä (selvennykseksi) että minun “pojutteluni” oli vastaus “herroitteluun”. (Helminen itse varmaan ymmärsi hyväntahtoisen kuittailuni, koska liitti hymiön myöhempään viestiinsä.)

En olisi ottanut merkityksetöntä asiaa tässä esille, jollet itse kaivaisi verta nenästäsi, Tapionsalo. Toisen ihmisen tarkoitukseton loukkaaminen on huonoa käytöstä. Jos annan Sinun tehdä niin minulle, niin todennäköisesti jäät siihen uskoon, että voit sen vastaisuudessa tehdä jollekulle toiselle. Ei näin.

E) Myöskin itse, Lasse Tapionsalo, nimitit ensimmäisenä minun asennettani “mäkättämiseksi”. Onko se Sinusta arvolataukseton ilmaus, kovinkin neutraali? Ei minustakaan. Minusta se on tarkoituksellista ilkeilyä, josta itse pyrin herroja elitistejä aiemmin varoittamaan ja siitä pidättäytymään meidän yhteisten etujemme nimissä.

F) Tulkitsit myös, Tapionsalo, minun mielipiteitäni niin kuin proverbiaalinen piru raamattua kirjoittaessasi siitä, mitä “Björkbacka on lukenut arvostamansa kriitikon opuksesta”. Annoit siis vastoin parempaa tietoasi tai ehkä ymmärryksesi rajoissa väärän todistuksen keskustelukumppanistasi.

G) Viimeksi puhuit siitä kuinka “höpisen”, “patsastelen” ja kuinka olen “typerä”.

Sorry, Elitistit, mutta tulkitsen Lasse Tapionsalon irti päästämisen toimituksen mielipiteeksi - sellaiseksi se kuitenkin “mahdollisen lukijan” silmissä täällä asettuu. Enkä
osaa pitää sitä kovin korkeassa arvossa.

Asiallisesti ottaen en tietenkään - lapsikin sen ymmärtää, miksei siis elitisti? - ole väittänyt omistavani ainoaa oikeaa tietoa. Mutta en tietenkään lähde myöskään vesittämään mielipiteitäni siitä, minkä kokemukseni ja tulkintani mukaan katson harkituksi arvioksi kulloisestakin elokuvasta.

Haasteeni tietysti on se, että jos lausun “tuomion” määrätystä elokuvasta, se täytyy osoittaa vääräksi myös se kyseinen elokuva katsomalla ja tuntemalla ja sen perusteella arvioimalla. Ei Tapionsalon mutu-tuntumalla, jonka perusteella hän kyseenalaistaa Capra-väitteeni, vaikkei tunne Capraa (eikä von Baghia, eikä…).

En harrasta yleishuiskintaa. Enkä mielelläni tämän enempää alatyylin pärskintään vastaamista. Joten olisikohan Elitistin toimituksen muilla edustajilla jotain asiaakin vai jätetäänkö tähän?
vastaa »
Lasse Tapionsalo kommentoi (2.3.2010 19:08:00)
user avatar Kiitos vaan, Björkbacka.

Kommentisi muuttuvat kieltämättä aina vain käsittämättömämmiksi. Takerrut uskomattoman pikkumaisesti ties mihin sanavalintoihin ja jopa herran isoon alkukirjaimeen. Etkä edelleenkään näytä juuri näkevän metsää puilta.
En edelleenkään kyseenalaista mielipidettäsi Caprasta. Vaan sitä, että katsot voivasi määrätä oikean mielipiteen elokuvien paremmuusjärjestyksistä, oli se sitten Capran tai kenen tahansa.
Ja jos rupeat valittamaan yksittäisistä kirjoitusvirheistä, niin käypä läpi vaikka se aiemmin mainitsemasi Walkabout-tekstisi. Sen lisäksi, että koko teksti on äärimmäisen huonosti jäsennelty, löydät sieltä kirjoitusvirheen jos toisenkin.
vastaa »
Mika Helminen kommentoi (2.3.2010 19:17:00)
user avatar Mutta Hannu, yksi “poju” olisi toki riittänyt kuittaamiseen, kommentissasi menit johtoon tässä asiassa noin 5-0.
Ja avasit ladun kirjoitusvirheistä huomautteluun. Kaikki kommenttisi vilisevät niitä, mutta ei niihin olisi tullut mieleenkään tarttua, koska sisältö on kuitenkin tärkeämpää - varsinkin tällaisen vapaamuotoisen kommentoinnin yhteydessä. Jos asia on sinulle noin mieluinen, voin kaikki oikeaoppisen suomen kielen kirjoittamista vastaan sotivat ilmaisusi tarkentaakin.
vastaa »
Lasse Tapionsalo kommentoi (2.3.2010 19:27:00)
user avatar Alkuperäisessä kommentissasi esitit kuten todettua osuvia huomioita Peltosen mykkäelokuvalausunnoista. Mutta esitit myös Capran ja Curtizin Robin Hoodin tapaisia erheitä, joita et perustellut mitenkään. Sanoit vain että näin ne ovat, koska Björkbacka näin sanoo.
Myöhemmin kommenteissasi sen sijaan, että olisit vastannut edellä kommentoineen ajatuksiin, olet lähinnä tosiaankin kirjoittanut täysin aiheen sivusta. Tästä syystä näitä asioita on joutunut toistamaan, ei kiukuttelemaan. Lisäksi jostain syystä haluat väen vängällä ymmärtää ainakin minun sanomiseni täysin omiin tarkoitusperiisi.
Puhun lähinnä omista puheenvuoroistani. Se mistä olet puhunut Mustosen kanssa on Mustosen asia.
Koko ajan muutenkin paistaa läpi oma ylimielinen asenteesi. Koet selkeästi olevasi vanha viisas kriitikko, joka hieman ojentaa nuoria kloppeja. Tsemppiä sulle.
vastaa »
Hannu Björkbacka kommentoi (2.3.2010 20:03:00)
user avatar Kiitos kommenteista.

Asiaa ei näytä löytyvän, joten jätetään tähän.
vastaa »
Jetro Suni kommentoi (3.3.2010 00:29:00)
user avatar No niin, yritänpä nyt vielä palauttaa tilanteen lähemmäs ydintä - katsotaan onnistunko vai joko jengillä pelihousut repesivät korjauskelvottomiksi(?) Turnauskestävyyttäkin joku täällä ehti kehua, joten olisi sääli jos peli päättyi jo.

Hannulle:

Sanoit aiemmin (27.2.2010 14:37): ”entäpä jos arvostelija ei nautikaan Citizen Kanesta? Emmekö silloin voi kysellä hän ”arvostelijuutensa” eli ammattitaitonsa perään? Eikä hän silloin ole vain elokuvan harrastelija (arvostan harrastajia, en harrastelijoita), joka ei ole perehtynyt tarpeeksi elämään ja elokuvaan, vaan ”pisteyttää” mutu-pohjalta? Siis saako arvostelijalla olla huono maku? Saako vaikkapa pelkkään Michael Winner -osastoon, tai pelkkään splatteriin, tai pelkkään Spede-komediaan paneutunut henkilö pisteyttää Citizen Kanen vaikkapa kahdella tähdellä, kun hän ei saanut siitä mitään nautintoa, ja silti kutsua itseään arvostelijaksi? Siis onko tosiaan niin, että anything goes?”

Esität yllä paljon kysymyksiä, joten sallinet, että esitän sinulle paljon aiheeseen liittyviä vastakysymyksiä(?)

Palasin juuri Kansallisen Audiovisuaalisen Arkiston tämän iltaisesta elokuvanäytöksestä. Illan elokuva oli Jamie Gillisin ja Constance Moneyn tähdittämä The Opening of Misty Beethoven (1976), joka voidaan kiistatta lukea kuuluvaksi pornoelokuvaklassikoiden kaanoniin.

Oletko sattumalta itse nähnyt kyseisen elokuvan, ja jos, niin miten arvottaisit sen tähdillä yhdestä viiteen?

Jos et osaa arvostaa kyseistä elokuvaa klassikkona, miten minun pitäisi suhtautua sinuun elokuvan harrastajana tai arvostelijana? Jos tähtesi puolestaan ovat ”liian alhaiset”, pitäisikö olettaa, ettet esimerkiksi tajunnut elokuvan teknistä laadukkuutta, vai onko lupa olettaa että elokuva ei ehkä vain vastannut seksuaalisia mieltymyksiäsi? Entä jos arvostelijalla sattuu olemaan omanlaisensa normista poikkeavat seksuaaliset preferenssinsä - saavatko ne vaikuttaa elokuvan lopulliseen arvosanaan?

Alleviivaan vielä varmuuden vuoksi yllä olevan lainauksen lähtökohdan: ”entäpä jos arvostelija ei nautikaan…” Niin. Entäpä jos ei? Elokuvalleko pitäisi silti antaa vähintään neljä tähteä, koska se on esimerkiksi teknisesti pätevä tai elokuvahistoriallisesti tärkeä? Tältä pohjalta näyttäisi siltä, että jos satut itse arvottamaan The Opening of Misty Beethovenin alle neljän tähden, tulet samalla myöntäneeksi oman epäpätevyytesi arvostelijana(?)

Voit toki ohittaa kaikki nämä kysymykset helpolla vastauksella: ”porno ei ole elokuvataidetta”, mutta silloin koen että vastauksesi on pahasti ristiriidassa aiemman (24.2.2010 20:34) kommenttisi kanssa: ”Nimenomaan Peltosen kohdalla hermostuin hänen heitostaan, että mykän kauden elokuvaa ei voisi arvottaa samalla tavalla kuin muuta elokuvataidetta. Että sen arvottaminen ”varsinkin tähdin” olisi jotenkin hankalaa.”

Jos olet sitä mieltä että porno ei voi olla taidetta, tahtoisin ehdottomasti kuulla perustelusi sille miksi mykkäelokuva ja muu elokuvataide asettuu keskenään samalle viivalle, mutta pornoklassikot leijailevat jossain ihan omissa sfääreissään?
vastaa »
Hannu Björkbacka kommentoi (3.3.2010 14:54:00)
user avatar Kiitos, Jetro Suni, pitkästä aikaa jotain asiaakin. Helminen tuntui olevan sitä mieltä, että jos hän haastaa tappeluun, niin hänen ei pidä varautua siihen, että saa turpiinsa. Ja Tapionsalo taas paljasti freudilaisittain mikä homman vire on alusta saakka ollut: trendikkäät nuoret besserwisserit ovat Elitisti-kommenteillaan halunneet hieman ojentaa establishmentiksi olettamiaan Hesarin ja Keparin vanhoja patuja…

Turnauskestävyyttä riittää, mutta kun homma degeneroitui molemminpuoliseksi ilkeilyksi, niin ajattelin, että on ihan elokuvahemmojen maineen takia, ettei “mahdollinen lukijamme” näe millaisia pösilöjä pahimmillamme olemme. Minäkin sorruin - vaikka pidän ohjenuoranani Nietzschen ajatusta siitä, että tärkeintä on lähimmäisen säästäminen häpeältä - provosoitumaan, mutta kun minusta on käsittämätöntä, että Elitistin bullyt eivät tunnusta itse aloittaneensa alatyyliä. Joka tapauksessa olen pahoillani, että otin esille kielioppivirheet - se oli minulta lapsellista, samalla kun kuitenkin Tapionsaloa ritarillisesti puolustamaan ryhtyneelle Helmiselle joudun toteamaan, että on kategoriavirhe, jos rinnastetaan nopeassa kirjoittamisessa syntyneet huolimattomuusvirheet kirjoituksessa tietämättömyydestä syntyneisiin.

Mutta asiaan. En ole nähnyt Mistyä (muuta kuin Eastwoodin, enkä siitäkään yhdellä katsomisella pitänyt, se oli minusta Psyko-pastissi), olisiko kulttikamaa, joka ei ole ollut kovin paljon esillä. Liekö jo dvd:llä?

Jos olisin filmin nähnyt, niin sitten voisin sanoa, onko se minusta klassikko tai hyvä elokuva. Koska filmin nimi on epämääräisesti tuttu, niin olettaisin, että se on eräänlainen kulttiklassikko, joka olisi siis tosi kiinnostavaa nähdä. Se onko se hyvä elokuva tai taidetta, on sitten eri asia, johon en valitettavasti osaa ottaa kantaa. Niin kuin totesin jo aiemmin, minulla on toki katsomisessa isoja aukkoja.

Seksuaalisilla mieltymyksillä ei ehkä ole kovin paljon tekemistä elokuvien katsomisessa. Monet näyttelijät ovat gay-ikoneja ja monet elokuvat jonkin marginaaliyleisön suosiossa, mutta silti, myös muu, sanotaanko “suuri yleisö”, saattaa niistä pitää, tai ne ovat muidenkin connoisseurien mielestä ihan jees: vaikka Dirk Bogarde, Judy Garland, James Dean etc.

Toki, jos aiheena on nimenomaan jokin marginaalinen juttu, niin “asianomaiset” ovat parhaita asiantuntijoita sisällön ja viitteiden suhteen. Silti uskoisin, että paljon nähnyt arvostelija osaa erottaa laadun, koska elokuva harvoin nousee klassikoksi vain sisältönsä vuoksi. Ajattelen silti, että jos on kyseessä jokin aivan käänteentekevä tilanne, että elokuva tuo esille jonkin aiemmin vaietun piirteen, niin silloin sille voidaan antaa tähti myös tiedonjulkistamisesta. Esimerkiksi vaikka Brokeback Mountain ei mielestäni nousekaan “viiden tähden filmiksi”, sillä on ollut suuri merkitys teemans avaamisessa suurelle yleisölle, joten sen menestys ja arvostus on minusta ihan miellyttävää, vaikka elokuvassa onkin selkeitä puutteita.

Ainoa pornoelokuva, joka mielestäni on myös taidetta, on Oshiman Ai No Corrida, mutta tämä saattaa johtua myös siitä, etten ole sen “genren” pariin tietoisesti etsiytynyt. I’m a virgin esim. Deep Throatin, Utelias keltainen/sininen suhteen, joten oikein mukavaa, jos Elitistin sivuilta voin näitä sivistykseni aukkoja nyt ja tulevaisuudessa täydentää.

Tekninen laadukkuus ei mielestäni paljon vaikuta elokuvan arvostukseen. Jos esimerkiksi vaikka Journey-yhtyeen jokin hittibiisi on tuotettu miljoonalla ja saundit ovat kunnossa, niin kyllä se minulta todennäköisesti silti nolla-arvion saa… Tekniikalla on merkitystä vain, jos se on asetettu elokuvan muiden ominaisuuksien käyttöön, tuomaan esille teoksen parhaita puolia. Tai pioneerityönä, kuten esim. Avatarissa, jossa erinomainen toteutus yhdistettynä vanhakantaiseen seikkailuun tuottaa miellyttävän lopputuloksen, josta on helppo tykätä.

Jos Misty on mielestäsi neljän pojon arvoinen, minun pitäisi ehdottomasti nähdä se. Mutta tekniikka ei siinä auta, vaan sanottava suhteessa siihen, miten se on osattu esittää. Moni halpis, tekniikastaan tinkivä teos voi olla suorastaan tour de force - kuten esimerkiksi Ulmerin Detour. Tekniikasta kiinnostuneet lukekoot Tekniikan maailmaa.

Tarkoitin “arvostelijan nauttimisella” tässä yhteydessä sitä, että jospa hänen kokemuksensa, tietonsa, tai osaamisensa ei riitä elokuvan arvottamiseen, kun esimerkkinä oli C Kane. Ehkä pornoelokuvan (jos Misty sellainen siis on) kohdalla riittää muutaman vuosikymmenen katsomiskokemus erilaisista elokuvista, elokuvakirjallisuuden ja lehtien seuraaminen tietopuolisen perustan hankkimiseksi - kun se kerran riittää myös Citizen K:n kohdalla…

Porno on pääasiassa pornoa. Mutta sitä voi käsitellä elokuvassa aivan kuin mitä muuta teemaa tahansa. Ai No Corrida on onnistunut esimerkki pornografisesta(kin) elokuvasta, joten tuskin se silloin elokuvan historiassa voi ainoaksi jäädä?

Juu, olen samaa mieltä kanssasi: aivan hyvin voidaan minkä tahansa teemainen elokuva arvottaa tähdin, tästä juuri oli kysymys Peltosen kohdalla. Hänen ylenkatseensa yhtä elokuvan merkittävää kautta kohtaan. Olkoonpa sitten vaikka porno kyseessä, kyllä sitä voi arvostella elokuvataiteellisesta näkökulmasta, jos elokuvantekijät siihen ovat pyrkineet… eikä elokuvaa ole tehty vain “dokumentiksi” aiheestaan…

Joten minun ei siis tarvitse vastata viimeiseen kysymykseesi. Ei minulla ole ennakkoluuloja mitään elokuvanlajia kohtaan. Tänne vaan, kyllä mielelläni arvostelen elokuvia sisällöstä riippumatta, mutta toki aikapulan ja tilapulankin vuoksi joudun/saan valita elokuvat hyvin paljon omien kiinnostusteni suhteen. Joten nyt olisin kyllä kiinnostunut Mistystä, jos se sattuisi lähiseudulle elokuvateatteriin ilmiintymään - tai sopivasti dvd-levynä.

Harmi, että ehkä jonkin väärinkäsityksen vuoksi kysyit kysymyksen kenties väärältä henkilöltä. Kaikki elokuvataiteeksi pyrkivä samalle linjalle vaan, on minun mielipiteeni. Virkistävää, että erilaisia juttuja löytyy ja kunnianhimoa tekijöiltä.

Mukavaa päivää, kiitos kysymästä.
vastaa »
Jetro Suni kommentoi (3.3.2010 15:13:00)
user avatar Vastaan myöhemmin täydentävämmin, mutta tässä alkuun muutamat nopeat vastaukset koskien The Opening of Misty Beethovenia:

- Kyllä, elokuva on julkaistu dvd:llä.

- Kyllä, elokuva on päägenreltään pornoelokuva.

- Kyllä, annoin elokuvalle neljä tähteä. Samoin jokainen (nyt kirjoitushetkellä) elokuvan tähdittänyt Elitisti-toimittaja on antanut sille vähintään neljä tähteä.

Ja elokuvahan on tosiaan arvosteltu Elitistissä kuutisen vuotta sitten. Arvostelu löytyy täältä: http://www.elitisti.net/arvostelu/2004/03/000292/the_opening_of_misty_beethoven_1976_radley_metzger.html
vastaa »
Jetro Suni kommentoi (3.3.2010 19:19:00)
user avatar Tässä viimein Misty-infon jatkeeksi täydentävä vastakommentti Hannulle:

Kommenttiesi myötä näkemyksesi elokuvien arvottamisesta tähdin alkaa kyllä hiljalleen valottua minullekin, mutta vastauksistasi paistaa edelleen se sama ristiriita, jonka suuntaan Mika ”Poju” Helminen ja Lasse ”Alatyyli” Tapionsalo molemmat aiemmin myös osoittelivat. Yritän nyt vielä kertaalleen itse osoittaa tuon ristiriidan ilman ilkeilyjä.

Sanot: ”En ole nähnyt Mistyä, olisiko kulttikamaa, joka ei ole ollut kovin paljon esillä.”

Tästä sitaatista (ja aiemmista kommenteistasi) voi rivien välistä lukea seuraavat asiat (jos luin väärin, voit vapaasti korjata minua):

Oman maailmankuvasi mukaan on selvästi olemassa jokin foorumi, jossa elokuvan täytyy olla ollut esillä, jotta se olisi merkittävä. Kerrotko missä tämä foorumi sijaitsee ja ketkä ovat ne auteur-kriitikot, jotka foorumilla keskustelevat, ja millä kriteerein he ovat muita valveutuneempia päättääkseen elokuvien merkittävyydestä ja klassikkostatuksesta? Ja onko mahdollista, että kyseiseltä foorumilta löytyisi tosiaan ajaton, kulttuurillisista ja inhimillisistä tekijöistä riippumaton absoluuttinen tietämys siitä mitkä elokuvat ovat oikeasti merkityksellisempiä kuin muut?

Myös ilmaisu ”olisiko kulttikamaa?” kuulostaa automaattisesti vähättelevältä. Onko ”kulttikama” tosiaan mielestäsi automaattisesti vähemmän arvokasta kuin yllämainitulla foorumilla keskustelevien auteur-tahojen merkittäviksi toteamat klassikkoelokuvat? Entä jos yllämainitun foorumin raadilta on epähuomiossa - tai elokuvan huonon saatavuuden takia - jäänyt jokin tärkeä kulttielokuva näkemättä ja vain siksi vaille klassikkostatusta?

Tähdityksiin liittyen sanot: “Tähdet menivät Sinullakin pieleen, jos kerran Arsenikkia - jonka aiemmin perustellen tyrmäsin - on mielestäsi neljän tähden arvoinen.”, “Ei minua vaivaa, jos joku arvostelija antaa neljät tähteä Capran Arsenikille.”, ” Mutta myönnettäköön, että neljän tähden antaminen Arsenikkia-elokuvalla on minusta varsin omaperäistä. Raskauttavaa se on, jos ne tähdet antaa elokuva-arvostelija, jonka pitäisi tietää ja nähdä paremmin.”, ”Kukaan ei voi vakavasti väittää, että Arsenikkia ja vanhoja pitsejä on erinomaista capraa…” & ”…lopullista totuutta ei kellään ole hallussaan. Ei Hesarilla, ei Elitistillä eikä Hannulla.”

Typistän: tähdet menivät pieleen, mutta ei se vaivaa, vaikka onhan se omaperäistä ja raskauttavaa, koska et tiedä paremmin. Kukaan ei voi vakavissaan väittää muuta, vaikka lopullista totuutta ei kenelläkään ole hallussa.

Huomaatko ristiriidan?

Eikö lopulta ole kuitenkin kyse vain siitä kuinka hyvin asianomainen kriitikko pystyy tähtensä perustelemaan? Ainakin omasta mielestäni se on ainoa asia, jolla on merkitystä silloin kun arvostellaan ja tähditetään elokuvia.

Voit esimerkiksi ihan vapaasti väittää, että elokuvat No Retreat, No Surrender (1986) ja Iron Eagle (1986) ovat puhdasta yhden tähden roskaa vailla elokuvallisia arvoja. Kumpikaan elokuvista ei takuulla kuulu auteur-kriitikoiden klassikkoelokuvalistoille, ja elokuvien saavuttama kulttisuosio on sekin jäänyt hyvin vähäiseksi. Itse voin kuitenkin tarvittaessa vahvoin perustein kertoa miksi kumpikin näistä elokuvista on elokuvahistoriallisesti erinomaisen merkityksellinen 80-luvun reaganilaista oikeistoelokuvaa ja ajankuvaa tarkasteltaessa. Molemmat elokuvat saavat minulta neljä tähteä. Tähän saa vapaasti kuka tahansa sanoa vastaan, mutta kritiikillä on todellista arvoa vasta sitten kun perustelut ovat kunnossa.
vastaa »
Hannu Björkbacka kommentoi (3.3.2010 20:38:00)
user avatar Kun elokuvia ei pidä tarkastella kuin “kusta pullossa”, niin ei voine tehdä arvostelujenkaan suhteen.

Kiitos Jetrolle (Jethro Tull on muuten suosikkiyhtyeitäni, Magazinen, Feeliesin ja Velvet Undergroundin - juu, valitettavan 60-, 70-, 80-, ja 90-lukulaista…).

Toivottavasti et pyrkinyt saamaan minua ansaan kyselyilläsi, se ei tuntuisi korrektilta. Mutta, luit väärin, korjaan Sinua ~(8;^)~:

”En ole nähnyt Mistyä, olisiko kulttikamaa, joka ei ole ollut kovin paljon esillä.” Tuo piti sisällään a) en ole nähnyt kyseistä elokuva, b) johtuisiko näkemättömyyteni siitä, ettei filmi ole ollut tavallisissa katseluyhteyksissä nähtävänä, telkkarissa, teattereissa muualla kuin (vasta nyt?) arkistossa.

Tykkään kulttikamasta. Walkaboutkin on kulttikamaa, koska sekin on ollut niin vähän esillä. Se on silti aika suvereeni - aika monien mielestä - moderni klassikko. Miyazakin Prinsessa Mononoke oli myös kulttifilmi, ainakin siihen saakka, että se nyt on saatu Suomeen teatteri-ensi-iltaansa. (Itse näin sen R&A:ssa, ja se onkin voimakkaimman vaikutuksen minuun tehnyt Miyazaki - mutta en ole niitä kaikkia nähnyt.) Kulttia ei tietysti voi ihan yksioikoisesti määritellä - mutta ei tarvitsekaan kusta pullossa -teorian mukaan - mutta olisikohan se jotain ainutlaatuisuuteen ja pienen piirin tuntemukseen pohjaavaa?

Elokuva voi ilman muuta olla merkittävä, vaikka siitä ei kukaan huutelekaan. Ei kukaan muu ilmeisesti ole nähnyt Dom Rotheroen My Brother Tomia, jonka pistin ykköseksi vuosikymmenen filmeihin Juuso Ala-Kyynyn arvostelijalistauksissa http://www.00-luku.blogspot.com Silti itse olen vakuuttunut tuon elokuvan merkityksestä. Jotta päästäisiin jonkinlaiseen “kaanoniin” tai klassikkouteen, niin silloin tietysti on hyvä olla sellainen tilanne, että laajempi joukko kriitikoita on elokuvan nähnyt ja sen noteerannut. Konsensusta arvosta ei välttämättä tarvita - eikä siihen kai päästäkään, mutta hyvä tietysti, jos filmi on esiintynyt festareilla, nähty eri maissa, yleisesti saatavilla dvd:llä (tässä mielessä Suomi on vieläkin takapajula, mutta paranemaan päin, kun eka Bressonkin ilmiintyy aivan näinä päivinä, eka Franju, ehkä kohta jopa Rohmer…).

Johonkin tietysti on merkittävyyden raja hyvä… ööö… merkata. Jos elokuvan tuntee vain Elitisti-sivu tai japanilainen diggaripiiri, niin “todistusaineistoa” elokuvan merkittävyydestä ei vielä ole tarpeeksi, jotta filmi keräisi sellaisen cloutin, että filmin mainitseminen herättäisi tai sen tarvitsisi herättää muuta kuin kiinnostuksen elokuvaa kohtaan. Ja sitten, kun useampi sen pääsee näkemään, se kerää arvosteluja maailmalla, filmi pääsee ensin kulttifilmiksi ja sitten ehkä jopa moderniksi klassikoksi (esimerkkinä vaikka Walkabout).

Se, että elokuva on joissakin harrastajapiireissä kova juttu, ei ehkä ihan riitä yleiseen merkittävyyteen. Minä voin sanoa, että elokuva Siniperäinen snurgeli on vuoden paras filmi, mutta ei Jetro Sunin tarvitse minua uskoa, ennen kuin hän on saanut sen nähtäväkseen. Mutta ehkä Jetro Suni ottaa elokuvan nähtäväkseen mieluummin vasta, kun vaikkapa Sight & Sound, Film Comment tai, jos hän hallitsee ranskankielen (minä en hallitse), Cahiers du cinéma on siitä kirjoittanut, tai kun se on valittu jollekin Jetron arvostamalla festarille - eikä siis pelkästään Keskipohjanmaa-lehden suosituksesta…

Minulle merkittävä voi olla vaikkapa VHS-eepokseni Rauni Mollbergin kadotettu paratiisi elokuvan Paratiisin lapset -kuvauksista, mutta ymmärrän että se ei ole merkittävä kenellekään muulle, koska sitä eivät ole nähneet kuin tuon elokuvantekoon osallistuneet avustajat.

Koska Elitisti-lehti on kirjoittanut Mistystä, ja Jetro Suni siitä hehkuttaa, ja filmin nimi on epämääräisen tuttu, se voi mielestäni olla jonkin aikakauden ja lajityypin merkkiteos ja siksi kiinnostava. Onko se sitten mahdollisesti vuosikymmenen parhaiden elokuvien ehdokas (omalla kymmenellään), on toinen asia: onko sillä muuta kuin camp-arvoa, muuta kuin marginaaliarvoa, muuta kuin pornoarvoa - ja miten nämä arvot kestävät vertailun kyseisen vuosikymmenen - seisköötlukuko se nyt oli? aika “haastava” elokuvavuosikymmen - tärkeiden leffojen joukossa.

Tarkoitan, että tendenssielokuva voi toki olla “merkittävä”, jos se on elokuvataiteellisesti hyvä. Sosialistiseksi propagandaksi tarkoitettu filmi voi olla kestävä teos, vaikka sen poliittinen sanoma on jäänne. Uskonnollinen elokuva voi olla elokuvataiteellisesti merkittävä, vaikka tekijät olisivatkin tarkoittaneet vain levittää “sanaa”. (Tästä minulla ei nyt yhtäkkiä ole elokuvasimerkkejä - musiikin puolelta niitä löytäisin helpommin. Parhaan Jeesus-elokuvankin teki ateisti-kommunisti-homo, eikä Bressonin elokuvien kohdalla jury vielä istuu niiden uskonnollisuudesta/ateistisuudesta.)

Tässä mielessä pornoelokuva voi olla hankala tapaus, koska siinä “genressä” ei juuri ehkä löydy ennakkotapauksia (jollei minun mainitsemiani yleisesti tunnettuja Oshimaa, Sjömania lasketa). Kun pornon pää(ainoa?)tarkoitus on aika yksiselitteinen, niin jääkö sijaa taiteelle? Näin R&A:ssa yhden ainoan Bruce LaBrucen elokuvan ja haastattelinkin ohjaaja, mutta filmin tuoreusarvoista (silloin) ja yleisestä kiinnostavuudesta huolimatta, se oli liiaksi yhden asian elokuva kohotakseeen henkilökohtaiseen (tai yleiseen?) top teniin. Miten lienee Mistyn kohdalla, painottuuko se enemmän “yhden asian filmiksi” elokuvataiteen kustannuksella?

Elämä on ristiriitaista, Jetro! Elokuva-arvostelija ei voi jäädä aidallaistujaksi. Totta kai liputan omien arvostuksieni puolesta. Ja totta kai, jos pystyn, osoitan myös arvon arvostelijakollegan “virheet”, jos ne havaitsen -minulle tärkeissä kohdin - ja jos pystyn perustelemaan, miksi yksi Capra on parempi kuin toinen. (Sen sijaan W.C. Fieldsin komiikan äärellä perusteluja ei tarvita, ne voi nähdä omilla silmillään ja myös kuulla.)

Yhteenvetona: No Retreat ja Iron Eagle ovat siis Sinulle merkittäviä filmejä, mutta - vaikka kuinka perustelisit - vasta potentiaalisesti merkittäviä minulle (koska olen taipuvainen luottamaan sanaasi) - ja yhdentekeviä niille, jotka eivät ole niistä vielä vahingokseen kuulleet. No ja Iron eivät siis vielä ole klassikkoja, eivätkä kertomasi mukaan kulttiklassikkojakaan. Ehkä joskus.

Mutta perusteluissa, jutun yleisessä kiinnostavuudessa (osaako arvostelija tehdä elokuvan kiinnostavaksi - mahdolliselle - yleisölleen) ja kriitikon omaperäisyydessä - niissä se veri punnitaan.

Tästäkö me puhuimme vai mistä? Joka tapauksessa, on ilo keskustella kanssasi.
vastaa »
Jetro Suni kommentoi (4.3.2010 01:29:00)
user avatar Mistään ansoittamisesta ei tietenkään viestissäni ollut kyse, jäi vain kiinnostamaan puhutko huomaamattasi ristiriitaisesti, vai enkö vain itse ymmärrä mitä sanot - siksi kyselin lisää.

Nostit kommentissasi pinnalle kysymyksen siitä mistä itse hankin elokuvasuositukseni (et suoraan kysymysmuodossa, mutta jutustelit aiheesta pohdiskelevaan sävyyn). Oikea vastaus ei ole mikään esittämistäsi esimerkeistä. Parhaat elokuvasuositukset olen jo pitkään tottunut saamaan toimittajakollegoiltani ja elokuvaharrastajaystäviltäni, joiden elokuvamaun tunnen hyvin ennalta ja tiedän sen vastaavan omia mieltymyksiäni. Paljon olen toki myös kulkenut omia polkujani katsellen pioneerina tuttavapiirilleni tuiki tuntemattomia elokuvia ja koen sen jatkuvasti erittäin palkitsevaksi toiminnaksi (näiltä retkiltä suosituspoimintoina mainittakoon mm. Zbogum na dvaesetiot vek, 1998; Happy End, 1966; ja vaikkapa puolalaisen elokuvaohjaaja Piotr Szulkinin sci-fi -elokuvat).

Edelleen olen sitä mieltä että lukijan ja kriitikon välisen luottamuksen muodostumisen kannalta tärkeintä on, että kriitikon jakelemat tähdet osuvat yksiin tähtien ohessa olevan hyvin perustellun ja kirjoitetun kritiikin kanssa. Silloin on yleensä myös vaivatonta samaistua suoraan kriitikon näkemykseen ja myöntyä siihen että kriitikon jutuissa piilee joku tolkku. Jos taas tuntuu siltä, että kanssakriitikon perustelut ja tähdet vastaavat toisiaan, mutta itse tähdittäisi elokuvan aivan toisin, niin ehkä kannattaa pysähtyä hetkeksi pohtimaan omaa suhdettaan käsiteltyyn elokuvaan ja miettiä kenen tähdet ne nyt menevätkään pieleen - vai ovatko molemmat omalla tavallaan oikeassa, mutta esimerkiksi arvostavat elämässä hieman erilaisia asioita ja siksi lähestyvät elokuvaa eri suunnasta.

Vilkaisin läpi nuo top-5 -valintasi Ala-Kyynyn 00-luku -listalta. Ainoastaan erikseen esiin nostamasi My Brother Tom on itseltäni jäänyt niistä katsomatta, mutta jos vertaan omaa leffamakuani muihin top-5 -valintoihisi, niin niiden perusteella en valitettavasti näe mitään syytä erikseen kiirehtiä My Brother Tomia katsomaan (mutta ajastaan sekin toki tulee varmasti katsottua). Listaamistasi kaikki ovat kelvollisia ja tasaisen hyviä elokuvia, mutta paraskin niistä yltää omien tähditysteni mukaan vain neljään tähteen saakka. Lukija vs. kriitikko -luottamussuhteemme jää siis vielä toistaiseksi hieman vaillinaiseksi, mutta olen silti avomielin valmis kuulemaan sinulta jatkossakin lisää elokuvasuosituksia - joskin suhtaudun niihin ainakin toistaiseksi hieman varauksella. Vaikka tähdityksemme paikoittain eroavaisivatkin, niin tähdet sinullakin arvosteluissasi silti menevät varmasti ihan oikein, kunhan muistat ne kritiikkiosuudessa hyvin perustella - sitä en epäile tai ala tässä kiistämään.

Omat 00-luku -top-5 -elokuvavalintani löydät muuten myös samaiselta Ala-Kyynyn listalta ( http://00-luku.blogspot.com/ ); jos nyt esimerkiksi jonkinlaista vertailua tai kritisointia omia poimintojani kohtaan olet kiinnostunut suorittamaan.
vastaa »
Lamourhaaja kommentoi (4.3.2010 20:06:00)
user avatar Keskustelu on jatkunut pitkään muutaman henkilön välillä ja tuntuu tungettelulta iskeytyä sen keskelle, mutta minua kiinnostaisi kysyä Björkbackalta kaksi asiaa. Korjatkaa, jos käsitin jotain väärin tai kysymykseni tuntuvat asiaankuulumattomilta.

1.) Miksi jossain harrastuspiirissä (mutta ei tunnetuimmissa filmikritiikin lehdissä) merkittävä ja tunnettu teos ei voisi olla oikeasti merkittävä edes potentiaalisesti - tai oikeammin, kohota sellaiseksi ajan saatossa? Björkbackan logiikka ontuu, koska se olettaa edelleen että tietyssä piirissä hehkutettu elokuva kelpaa vasta yleisesti merkittäväksi. Tietoisuus koko teoksen olemassaolosta ei välttämättä voi saavuttaa muita, niin sanotusti arvovaltaisempia tahoja ennen kuin jokin tietty pieni piiri tai useampi, niin merkityksemättömältä kuin se tuntuukin, on sen erikseen esiin nostanut. Samoin tämä logiikka tuntuu silti olettavan, että jossain toisessa filmikritiikin foorumissa tai filmifestivaalilla määritetään vasta teoksen todellinen arvo. Ikään kuin arvo nousisi todella esiin vasta siinä vaiheessa, kun joku tietty taho on sen päättänyt omakseen ottaa. Tämä ontuva logiikka on itseasiassa hyvin samanlaista tässä tapauksessa kuin ihmisillä, jotka olettavat että suuri katsojaluku tarkoittaa samaa kuin erinomainen elokuva, vaikka kyse on oikeammin markkinoinnista. Keskipohjanmaan suositus siis on mielestäni periaatteessa yhtä merkittävä kuin jonkin Cahiers du Cinéman, sillä on vain pienempi huomioarvo, jolla ei pitäisi olla mitään tekemistä todellisen arvostuksen kanssa.

Otetaan esimerkkinä vaikka Marketa Lazarova, jota ei aikoihin oltu nähty oikein missään ja joka oli lähinnä tshekkiläisten kriitikkojen ja pienen kulttipiirin suosikki. Vasta dvd-julkaisun myötä yhä useampi ihminen on todella päässyt todistamaan teoksen loiston ja sen maine on päässyt leviämään. Toisin sanoen se ei enää ole laajalti unohdettu elokuva, vaan laajalti nähtävissä oleva ja arvostusta keräävä klassikko. En silti pitäisi Marketa Lazarovan tuntemattomuuden vuosia jotenkin merkityksettöminä ja kokisi teoksen saavuttaneen todellisen arvonsa vasta sitten kun siitä tuli ulos dvd ja siitä tuli yleisesti tunnetumpi.

2.) Mikä on tämä mysteerinen taiteellinen arvo, jolla filmistä tulee arvokas? Mistyn kohdalla Björkbacka pohti, että entäs jos elokuvalla ei ole muuta kuin camp-, marginaali- ja pornoarvoa eikä ollenkaan taiteellista arvoa. Mikä tai mitkä piirteet lasketaan taiteelliseksi arvoksi, jolla teokseen tulee niin sanottua todellista merkitystä? Kiinnostaisi kuulla.

Ja vielä: vaikka toki porno voidaan tehdä muitakin arvoja kuin pornoarvoja sisältävästi, mitä muuta pornolta voidaan vaatia kuin pornoarvoa, kärjistetysti todeten? Mitä muuta tai mikä muu hallitsevaan ominaisuus merkittävään pornoelokuvaan vaaditaan kuin se, että se on pornoa? Se on kaiketi ainoa pakollinen vaatimus, että jokin voi olla merkittävä pornoelokuva. Kaikki muu sisältö voi sitten varioida aivan vapaasti, mutta merkittävä pornofilmi ei mikään teos voi olla olematta pornoa. Väitteet siitä, että jotain elokuvan sisällä tapahtuu taiteen kustannuksella ovat aina kovin häiritseviä, koska elokuvassa kaikki on aina sataprosenttisesti taidetta - taide vain mutatoituu jokaisen teoksen kohdalla eri näköiseksi.

Eikö siis voida sanoa, että Björkbacka vaatii nyt muiden elementtien nousevan niin hallitseviksi pornofilmissä, että se vie lähes kokonaan itse huomion pornolta. Eikö tämä ole hieman väärin, jos merkittävästä pornofilmistä puhutaan ja onko kyseessä silloin enää merkittävä pornoelokuva vai jotain muuta?
vastaa »
Mika Helminen kommentoi (5.3.2010 10:23:00)
user avatar Kun kerroin muutama viesti sitten soveltavani osittain tietoisesti, osittain tiedostamatta, erilaista pään sisäistä arvosteluasteikkoa vaikkapa halvalla tehtyyn, Filippiineillä kuvattuun Vietnam-exploitaatioon ja korkeiden tuotanto-arvojen brittiläiseen laatuelokuvaan, oli kyseessä periaatteellisella tasolla täysin sama asia kuin Hannu Björkbackan “tiedonjulkistamistähdet” hänen ”Brokeback Mountain” -elokuvaa sivuavassa kommentissaan.

Jos ensin mainitun elokuvan viidakkotaistelukohtauksessa kalliolta putoavan sissin virkaa ajava kylmäkalle näyttää kylmäkallelta, se on minusta totaalisen hyväksyttävää - usein jopa suupielet hymyyn vetävää. Jälkimmäisen elokuvan tapauksessa vastaava voisi olla jopa pisteitä/tähtiä vähentävää. Miksi?
Ainakin itselläni, elokuvasta ja kontekstista riippuen, toleranssi kömpelyyksiin dialogissa, klaffivirheisiin, mikrofonien vilahtamisiin kuvassa jne. vaihtelee. Elokuvasta pitäminen ja sen pitämisen määrän kautta elokuvan arvottaminen on moniulotteinen ja henkilökohtainenkin juttu. Ja elokuva-arvostelut ovat yhden ihmisen henkilökohtaisia mielipiteitä.

Björkbackan Journey-heitto osui sikäli maaliin, etten minäkään usko että sieltä koskaan olisi kliinistä, laskelmoitua ja hyvin tuotettua AOR-huttua kummallisempaa ollut tulossa. South Park -kaksikko Matt Stone/Trey Parker onkin tehnyt Steve Perryn (Journey-vokalisti) piikittelystä jo lähes taiteenlajin.
Hiukan umpimielistä silti mennä Waldemar Wallenius -linjalle; tämä arvostettu musiikkitoimittaja “arvosteli” muinoin Soundi-lehdessä Journeyn kanssa suunnilleen samaan kategoriaan kuuluvan, minulle sinänsä yhdentekevän Toto-yhtyeen alkupään levyn puhumatta arvostelussa sanaakaan levyn musiikista. Studiomuusikkotaustan halveksimista, perhetaustasta ja kultalusikka suussa syntymisestä nillittämistä sen sijaan löytyi rivikaupalla. Olisikohan jonkun kiihkottomammin asiaan suhtautuvan kriitikon arvostelu ollut kuitenkin informatiivisempi.

Sillä välin viidakossa, takaisin elokuviin. Koska Hannu Björkbacka on mukana sekä alkuperäisen kolumnin että täällä käytävän keskustelun myötä ja tuonut arvostelumetodejaan ja mielipiteitään esille, kiitos niistä, heräsi uteliaisuus tarkastella paria Björkbackan elokuva-arvostelua ja vertailla niitä omiin näkemyksiin ko. elokuvista.
Satunnaisotoksella g-kirjaimen kohdalta mukaan pääsivät Quentin Tarantinon ”Grindhouse: Death Proof” (2007), ja J-P Siilin ”Ganes” (2007).

Death Proofin kohdalla olen pitkälti samaa mieltä Björkbackan kanssa ja yhdyn positiivishenkiseen analyysiin. ”Tyylisekoilua” en allekirjoita, enemmänkin adrenaliinipitoinen hallittu kokonaisuus. Naiskuvaaja? Kyllä, mutta tässä tapauksessa ehkä enemmän Coffy/Foxy Brown -hengessä kuin Woody Allenin tai Eric Rohmerin tyyliin.
Death Proofin yhteydessä ei voi olla tuomatta esille elokuvan olemusta kunnianosoituksena stunt-näyttelijöille ja vanhan liiton kovanaamanäyttelijöille, jotka tekivät stunttinsa itse. Tästä kertoo jo todellisen elämän stunt-naisen Zoe Bellin näkyvä rooli elokuvassa ja ”Stuntman Miken” hahmon taustoista ja yhteyksistä vaikkapa näyttelijä William Smithiin kertoo hahmon esittäjä Kurt Russell täällä: http://www.tarantino.info/wiki/index.php/An_interview_with_Kurt_Russell
Välityönä, kuten jotkut aikalaiskritiikit väittivät, en ole koskaan Death Proofia osannut pitää. Siihen se on aivan liian tiukkaa tavaraa.

Ganes onkin ongelmallisempi tapaus. Jos Björkbacka ei löydäkään siitä ”mitään kömpelöä, vaivaannuttavaa eikä kökköä”, itselleni se tarjoaa ihan liikaa juuri näitä elementtejä ollakseen onnistunut elokuva. Eero Milonoff on selvästi nähnyt vaivaa Remun nahkoihin heittäytymisessä, mitä ei pidä lainkaan väheksyä. Siihen nähden onkin kummallista, miten elokuvan muut, heikommin toimivat alueet voi summata Albert Järvistä näyttelevän Jussi Nikkilän uskomattoman tökerön näköiseen peruukkiin.
Tämän sortin puffauksen, hypen ja tuoteasettelun saattaman elokuvan yhteydessä se nyt vain ei mene minulle läpi, visamäkistuotannon kohdalla voisin joustaakin.
Viittaan tämän kommenttini toiseen kappaleeseen.

Kiitos mielenkiinnosta,
Mika Helminen
vastaa »
Hannu Björkbacka kommentoi (5.3.2010 20:11:00)
user avatar Hei, Jetro!

Uskon toki, että ole vilpittömästi liikkeellä, kuinkas muutenkaan. Jos tiedät etukäteen kavereidesi elokuvamaun vastaavan omaasi, niin ymmärrät varmaan, että minulla samanlainen luottamuksellinen suhde voi tulla Sight & Soundin tai Film Commentin toimittajiin tai netin Jonathan Rosenbaubiin tai David Thomsoniin? Kun elokuvat vähän hitaasti tulevat tänne Pohjolaan, on ymmärrettävää, että on mukava lukea, mitä elokuvia nämä arvostetut lehdet ja kirjoittajat suosittelevat. Niissä lehdissä muuten ei vallitse konsensus, jos sitä mietit. Olen usein eri mieltä kirjoittajien kanssa, mutta se ei lukemisen nautintoa poista. (Tämä ei ole ristiriidassa sen kanssa, että jos tiedän joutuvani/pääseväni arvostelemaan jonkin kiintoisan elokuvan kohtapuoliin, vältän lukemasta siitä muiden tekstejä etukäteen. Jälkikäteen ahmin ne!)

Kiitos suosituksista! Näistä ehkä löytyy jo tai myöhemmin tekstejä Elitistin sivuilta.
Tähdet eivät mielestäni ole tärkeimpiä sen enempää kirjoittajalle kuin lukijalle. Korostan, että ensisijaisesti Keskipohjanmaan kriitikkona (jota titteliä vierastan, arvostelija olisi parempi) EN ANNA TÄHTIÄ. Tähdet tulevat sitten lyhempiin arvioihin kaupunkilehdessä (Busterin kuvina) ja kun juttujani myöhemmin ilmiintyy DVD-oppaassa, lisään sinne ne tähdet, jotka formaatti vaatii.

Tärkeintä on arvostelun teksti, jossa perustelut, info ja arvottaminen löytyvät jossakin muodossa, mielellään osuvasti ilmaistuna. Arvostelun pitäisi olla luettava, siis hyvää tekstiä. Siinä riittää haastetta meille kaikille, etenkin minulle. Liirum laarum ja tähdet perään ei ole mikään arvostelu, ei myöskään puolto- tai syytösluettelo.
On oikein kiva, jos elokuvasta löytyy puolesta ja vastaan -kritiikkiä. Se on elävän teoksen merkki. Juuri silloin ratkaisevat perustelut. Aivan kuin Thomsonin haukuissa Chaplinille tuntuu olevan syvä oivallus, mutta silti voin arvostaa Chaplinin hahmoa, hänen monipuolista osaamistaan, välineen hallintaa, ja yksittäisiä elokuvia - vaikka sydämeni ja järkeni sykkiikin Keatonille enemmän.

(Alkuperäisessä Hesariin kohdistetussa arvostelussani kysymys epäilystäni tähtimäärää ja perusteluja kohtaan. Tässä palataan toisen kirjoittajan sanontaan siitä, että arvostelu on yhden ihmisen henkilökohtainen mielipide. Ei ole, jos se painetaan Hesarissa!)

(Tähtimäärät ja listat eivät ehkä ole kovin hyviä luottamuksen synnyn mittareita, jollei siihen liity tieto siitä, miten arvostelija kirjoittaa, perustelee ja arvottaa. Haluaisin todella tietää, miksi Tapani Maskula antaa Suljetulle saarelle viisi tähteä, kun sitä Amerikoissa joko haukutaan tai pidetään keskivertona.)

Suosittelen Sinulle My Brother Tomia, saattaisit tykätä. Neljä tähteä on ihan hyvä määrä, vaikka itse olisinkin antanut viisi. Esim. Elephant on poikkeuksellisen hieno ja tyyni elokuva, joka tuo esiin elämän kauneuden elokuvassa, josta luulisi saavan aikaan vain hirveyttä ja eksploitaatiota. Ja juuri siksi, nuorten elämän kauneuden vuoksi, väkivalta tuntuu kahta kauheammalta ja käsittämättömältä. Van Sant tuntuisi antavan toivoa, sortumatta laastarointiin, populismiin tai shokkiarvoihin. Elephant on vastaus Dome Karukoskelle, joka on ollut sitä mieltä, ettei tällaisesta pitäisi tehdä elokuvaa (ainakaan Suomessa).

Sinun listaamistasi elokuvista tunnen vain pari. Bullyä oli Aleksi Salmenperä haukkunut Suomen Kuvalehden Kalle Kinnuselle. Ihmettelin siellä, miten keskinkertaisen Pahan perheen ohjaaja voi heittäytyä paremman ohjaajan teoksen kohdalla näin ”kriittiseksi”. Silti taitaisin itse antaa suuren vaikutuksen tehneelle Bullylle lopulta kuitenkin ”vain” neljä tähteä. Sehän ei ole listallani… Onneksi on Sinun!

Joutilaat oli hyvä dokumentti, sen tekijät olivat vieraanamme Kokkolassa Elokuvakerho Outolemmessä, kun esittelimme elokuvan täällä. Siinä taisi olla muuten mukana sama Tero, joka esiintyi mielestäni viime vuoden parhaassa suomifilmissä, dokumentissa Kansakunnan olohuone. Täytyy myöntää, että vähän ällistyin Ponterosa-valinnasta. Mutta kun en ole sitä nähnyt, niin vielä enemmän hämmästyn, kun se paljastuu tulevaisuuden Citizen Kaneksi.
vastaa »
Hannu Björkbacka kommentoi (5.3.2010 20:13:00)
user avatar Fair enough, Mika!

Konteksti on toki tärkeää. Mutta kysyä voi, milloin eksploitaatio on vain eksploitaatiota ja tahattoman hauskaa. Onko suomalaisen helpompi voittaa Oscareissa kuin eksploitaatioelokuvan päästä taiteen valtakuntaan? Kuulisin mielelläni esimerkkejä eksploitaatioelokuvista, jotka ovat samalla myös taiteellisesti vakavasti otettavia.

Elokuva-arvostelu on yhden ihmisen henkilökohtainen mielipide, toivottavasti henkilökohtainen ja persoonallinen. Toivottavasti se on myös valistunut, paljoon erilaiseen katsomiseen perustuva mielipidet, koska lähtökohtaisesti elokuva-arvostelu julkaistaan jossain ja sen on tarkoitus vaikuttaa. Se ei siis ole mikä tahansa mielipide, jonka takia onkin onnetonta, mikäli arvostelu on huonosti kirjoitettu tai ajateltu, tai jos arvostelija menee aivan totaalisesti metsään. Edellytämme arvostelulta asiantuntemusta, emmehän mene lääkärillekään vain siitä ilosta, että kohdalle voi sattua valelääkäri. Lukijan (mahdollisen!) voidaan olettaa haluavan informaatiota ja jonkin näkökulman kyseiseen elokuvaan ja sen arvottamisen, joko yleisestä mielenkiinnosta (seuraa taiteenlajia yleisesti, tai ei ehdi seurata niin tarkasti, tai on menossa katsomaan elokuvaa tms. syystä).

Yhden ihmisen henkilökohtainen mielipide on se, mikä sanotaan kaverille elokuvateatterin rappukäytävässä (”ihan kiva”) tai kirjoitetaan kotona itselle muistiinpanoksi ruutuvihkoon. Vaatisin elokuva-arvostelulta, joka julkaistaan jossain, huomattavasti enemmän kuin ”henkilökohtaisen mielipiteen”, jonka kuka tahansa voi sanoa. Emme lue kirjallisuusarvosteluja urheiluharrastajan blogista, emmekä kysy oopperasta lihakauppiaalta (paitsi, jos tiedämme hänet asiantuntijaksi). Elokuva-arvostelun pitää siis olla asiantunteva, punnittu mielipide, informatiivinen ja arvottava, mielellään myös hyvin kirjoitettu, jotta sen on luettava.

Waldemar Walleniuksen muistan innokkaana ja tietävänä musiikkikirjoittajana jo Soundin alkuajoilta. Mutta jos näin on käynyt, että puhutaan vain asian ympäriltä, niin se muistuttaa sitten jotakuinkin Hesarin levyarvosteluita (päälehden), joissa useinkaan ei musiikkia luonnehdita eikä anneta perusteluja, vaan puhutaan ylimalkaisesti (rockin ja kevyen musiikin levyistä).

Kiitos, kun luit arvosteluni. (Tunnustan: koko tämä ketju on tietysti valjastettu vain sen mainostamiselle, että kaikki rientäisivät lukemaan meikäläisen arvosteluja ~(;^)~). Death Proofin kirjoittamani luin äsken uudestaan. Ei ihan huono, allekirjoitan edelleen. Huomauttaisin vain, että siinä ”Tyylisekoitus vai -sekoilu?” perässä tosiaan oli kysymysmerkki. Muistaakseni en innostunut elokuvassa siitä autonpeltikaahauksesta (autokaahauselokuvat ovat alunperinkin tylsiä, myös viimeisimmässä Bondissa haukotutti) enkä lopun slapstickmäiskeestä. Jotain vahvempaa olisi voinut loppuun keksiä.

Olin hyvin otettu Buffy Sainte-Marie -julisteesta niissä alkuotoksissa (juliste seinällä elokuvasta Soldier Blue, eksploitaatiowestern intiaanien hävityksestä, johon Sainte-Marie teki tunnetun teemakappaleen) ja Nitzschen (Sainte-Marien ex-aviopuolison) musiikista. (Rakastan Buffya muutenkin, mutta kiva tietää, että niin tekevät Tarantino ja Morrisseykin.)

Stunt-hahmo elokuvan henkilönä on hyvä idea. Sitä on aiemminkin käytetty, esim. elokuvassa Stunt Man. Stunt-naisesta luin kyllä taustoja, joten osasin arvostaa temppuja sinänsä, mutta ne veivät liikaa elokuva-aikaa ja siten heikensivät sitä. Koska Tarantino ei kuvaa (ei osaa kuvata?) seksiä, hän ehkä keskittyi alku-urallaan pelkästään miehisiin tai poikamaisiin tarinoihin. Käänne tuli sitten Jackie Brownissa, jossa ”aikuisemmat” aiheet löysivät hänen filmeihinsä.

Silti Death Proofin naisryhmien kuvaus yllätti ja ihastutti: Tarantinolta löytyi silmää naisille naisina, ei seksiobjekteina pelkästään, ja muistaakseni kohtauksissa oli naisten huumoria mukana. Siksi vertasin hienoihin naiskuviin Rohmerilla ja Allenilla. En sanonut, että Tarantino on muuttunut heiksi, vaan osaa nyt jo käsitellä elokuvissaan myös naisia vahvasti. Nyt tarkoitan juttelukohtausta autossa ja erityisesti kahvilassa (vaimikäseoli), en sitä lopun stunttimeininkiä.

Pidän Death Proofista, tosin en sen ahdistavasta naiseen kohdistuvasta väkivallasta. Mutta tällaisenaankin se on paljon parempi kuin aisaprinsa Rodriguezin onneton tekele. Se on ihan pc:stä sanon, vaikka sen viimeistä 10 minuuttia en ole nähnytkään, kun dvd juuttui paikoilleen. En hirveästi välitä, vaikka en koskaan näkisi elokuvaa loppuun. Hirveää (ei hilpeää) roskaa. Kenties roskaa ei pidä tehdä isolla budjetilla, kun halpisarvosta (camp, tahaton huumori) kärsii?

Ganesista meillä on eri käsitykset ja niin on hyvä. Pidän sitä JP Siilin onnistuneimpana elokuvana. Hymypojan jouduin haukkumaan ja Blackoutista kirjoitin mammuttipituisen arvion nettiin, ihan vain listatakseni mikä meni pieleen. Elokuva oli silti kunnianhimoinen, taidokkuutta osoittava ja erittäin ajankohtaiseen aiheeseen (eksploitatiivisesti) pureutuva. Mutta Ganesista siis pidin, vaikka Hurriganesin musiikki ei ole merkinnyt minulle sen kummempaa. (Olen enemmän Jukka Gustavsonin aikaisen Wigwamin ystäviä, tai Pekka Strengin, tai Tuomari Nurmion.)
vastaa »
Hannu Björkbacka kommentoi (5.3.2010 20:21:00)
user avatar Hei elokuvan rakastajat. Kiitos taas posteista. Radiohiljaisuus minun puoleltani ei ole johtunut turnauskestävyyden puutteesta, vaan langattoman laajakaistan kestävyyden puutteesta. Nyt toimin jo kolmannen ADSL-modemin langattomuuden varassa viikon sisällä, ja nyt tuntuisi pelittävän.

Mikko Lambergille:

Mikä tahansa teos voi olla potentiaalisesti ”merkittävä”, jos sitä sanaa halutaan käyttää. Me vain emme tiedä siitä, jos me emme siitä tiedä. Esim. jokin edesmenneen Kitajn maalaus voi olla piilossa ja kun perikunta sen löytää, siitä saattaa tulla vuosituhannen sensaatio. Mutta siihen saakka emme voi pitää tuota teosta X merkittävänä, tietenkään.

Buñuelin ja Dalín Andalusialainen koira oli merkittävä jo syntyessään ja sen tekijät varmasti tiesivät jo sulloessaan kiviä varmuuden vuoksi taskuunsa ensi-iltayleisön kohtaamista varten. Mutta maailmalla sitä ei voitu pitää merkittävänä, ennen kuin siitä levisi tietoa.

Kyllä ”merkittävyys” minusta lähtökohtaisesti edellyttää sitä, että se merkittävyys on tunnustettu muuallakin kuin pienessä harrastajapiirissä. Aivan samoin kuin jokin lahko voi pitää Siniperäistä snurgelia ihmeitätekevänä guruna, ei meidän muiden tarvitse uskoa sen ”merkittävyyteen”, ellei sitä ole puolueettomasti voitu todistaa.

Tieteessä läpimurto tunnustetaan vasta, kun se on voitu testata, koe toistaa ja saada yhtäpitäviä tuloksia laajemmalla tiedeyhteisössä.

Elokuva ja taide ei edelleenkään ole ”kusta pullossa”, mutta jotta jotain teosta voitaisiin pitää merkittävänä, oli sitten kyseessä musiikki, tanssi, kuvataide tai elokuva, sen pitää läpäistä oma ”testinsä” olemalla esillä, arvioitavana muuallakin kuin pienen diggaripiirin sisällä.

Nyt analogia tietysti assosioituu ~(;^)~ esim. musiikinlajeihin: klassinen on taidetta, jazzkin on taidetta, mutta onko rock, tai sen alalaji hiphop? Minulle osa rockista on taidetta, suurin osa roskaa. Luulen, että näin on hiphopinkin kohdalla (jota en harrasta). Uskon kuitenkin, että jotta hiphopin tai diskon tai reaggaen tai transsin (jos sellaistakin on?) edustajateos saadaan luokiteltua merkittäväksi taiteeksi, sen pitää toimia laajemminkin kuin vain omassa kapeassa getossaan. Siitä pitää löytyä jotain yleispätevää, joka tekee sen kestäväksi. Kaikki graffititaiteilijat eivät luo kestäviä taideteoksia, jotkut luovat.

Sitten on tietysti taiteita, joista ei jää jälkeäkään. Esim. jotkin tilataideteokset voivat hävitä, tai performanssi on ainutlaatuinen, samoin kuin soittajan improvisaatio. Eikä teatteriesityksestäkään jälkiä usein jää.

Mutta elokuva on monistettava, teollinen taidemuoto. Se jää. Joten sen arvostus muotoutuu esitysten myötä, festivaalikierrosten, tv-lähetysten, dvd:n jne. katselmusten myötä. Sen ei tarvitse jäädä diggaripiirien salaisuudeksi. Jos se jää, niin todennäköisesti se ei ole merkittävä, koska ei kestä vientiä ”samanmielisten” piirin ulkopuolelle.

Jos vain Keskipohjanmaa hehkuttaa jotain elokuvaa (tai Elitisti), mutta ei mikään muu media. Tai muu media lyttää koko teoksen, niin silloin minun on vaikea uskoa, että kyseessä on merkittävä teos. Kun sitä ei ole ”merkitty”. Sitten kun yksi ja toinen taho Suomessa tai maailmalla alkaa kiinnittää teokseen huomiota, sen maine kasvaa, silloin siitä voi tulla merkittävä. Olettaen, että se läpäisee muidenkin kuin samanmielisten testin. Kaikki scifi-kirjallisuus ei ole taidetta, parhaat teokset ovat.

Esimerkkisi Marketa Lazarova on muuttunut merkittäväksi, kun hänen oman maansa taidepiirit ovat hänet hyväksi havainneet. Samoin vaikkapa Schjerfbeck on ollut merkittävä jo ennen kuin hänen teoksiaan myydään ulkomailla. Tietenkin. Mutta vain Keparin (tai vain Hesarin) tai Elitistin nostama teos ei ole merkittävä, elleivät muutkin tätä merkittävyyttä vahvista.

Porno on pornoa. Ei siis taidetta. Mikä tässä oli epäselvää?Porno tehdään nähdäkseni masturbointia varten, siis jonkin tavoitteen saavuttamiseksi. Kuten Bellow muistettavasti totesi: Taiteella ei ole tehtäviä, tehtäviä tehdään toimistoissa.

Taiteella on siis itseisarvo, ei välineellistä arvoa. Siis lähtökohtaisesti. Toki taidetta, esimerkiksi kirjallisuutta voidaan pitää hyvänä lohdutuksen lähteenä, kuten äskettäin eturivin kirjailijamme Donner ja Melender ovat todenneet.

Mutta se ei ole taiteen synnyn syy, sen merkitys. On paljon esimerkkejä siitä, että tekijä on sanonut tekevänsä vain viihdettä, mutta kun kyseessä on ollutkin täysiverinen ja poikkeuksellinen taiteilija, lopputulos on tietysti voinut olla kestävää taidetta. Esim. jotkut piirretyn elokuvan tai mykkäelokuvan nerot.

Porno voi olla osa todellista taideteosta, kuten esimerkissäni Oshimasta. Mutta eihän uintiharrastajille tai paistinkääntäjille tai ompelijoille suunnitellut elokuvat ole lähtökohtaisesti taidetta, eivätkä varmasti useimmiten muutenkaan. Miksi porno olisi, tai miksi sen pitäisi olla?

On tärkeää, ettei uutuus-, trendikkyys-, shokki-, kalkkuna-, tai camp-arvoja sotketa taiteen käsitteeseen. Taide voi sisältää näitä edellisiä, mutta pelkästään ne eivät kohota teosta taiteeksi. En ymmärrä mikä on merkittävä pornofilmi Sinun mielestäsi? Onko se jotain superpornoa? Aiheuttaako se esim. priapismia? Porno on pornoa, ei taidetta.

Jos kyseessä on elokuvataideteos, siitä voi sanoa, jos haluat, että siinä ”kaikki on aina sataprosenttisesti taidetta”. Mutta kaikki elokuva ei ole taidetta. Esim. porno. Se on pornoa. Se voi tulla taiteeksi, jos sillä on taiteellisia tavoitteita tai jos se myöhemmin voidaan sellaiseksi tulkita. Esim. japanilaiset vanhat piirrokset, Aubrey Beardsley, tai muinainen eroottinen veistostaide. Mutta nämä ovat poikkeuksia.

Itse en tässä keskustelussa edusta puhetta pornofilmeistä, campistä, kalkkunoista, b-filmeistä tai japanilaisista Gozilla-elokuvista, vaan elokuvista elokuvataiteena.

Mutta kukin makunsa mukaan, ei kaikkea tarvitse taiteeksi kohottaa. Hauskuus ja viihdearvotkin ovat tärkeitä. Huumoria pitää olla, ettei tule tuumoria.
vastaa »
Hannu Björkbacka kommentoi (6.3.2010 11:54:00)
user avatar Hei, Jetro! Kiitos vielä mielenkiinnosta elokuvalistoja kohtaan.

Tulipa vielä p.s.:nä mieleen, että ehkä elokuvakirjoittajasta sittenkin kertovampi kuin Top 5 00-luvulta on Top Ten koko elokuvahistorian ajalta. Siis maailmankaikkeuden parhaat elokuvat ikinä -lista.

Sen etuna on laajempi haitari - yhteneväisyyksiä löytyy ehkä enemmän eri listaajien suhteen - ja se, että (yes, there is a catch!) pelkkiä kultti- tai marginaalisuosikkeja ei voi ottaa mukaan (olisiko “maailman parhaat lista” uskottava ilman yhtäkään mykän kauden edustajaa? ei kai?).

Silti lista voidaan laatia henkilökohtaisesti: siis elokuvahistorian teokset, jotka haluaisi filmikirjastokseen sinne autiolle saarelle.

Olen joskus ajatellut best offin kotisivuilleni laittaa, koska aina joskus kysytään, mitä ne ovat. Kuitenkin minun pitäisi käydä läpi kaikki dvd-elokuvani, ennen listan laatimista, koska kuitenkin jokin tärkeä elokuva saattaisi muuten jäädä katveeseen. Siksi tämäkin lista on toki puutteellinen, yhdeltä istumalta laadittu. Mutta kai se jotain ilmaisee sekin. Elokuvat eivät ole paremmuusjärjestyksessä.

1. Kysymys elämästä ja kuolemasta (Powell & Pressburger)
2. Kenraali (Keaton)
3. Andalusialainen koira (Buñuel ja Dalí)
4. Psyko (Hitchcock)
5. Vihreätukkainen poika (Losey)
6. Raha (Bresson)
7. Stars in My Crown (Tourneur)
8. Unfaithfully yours (Sturges)
9. Tule ja katso (Klimov)
10. Performance (Roeg & Cammell)
11. Ensi-ilta (Cassavetes)
12. Vihreä säde (Rohmer)
13. Matkalla Idahoon (Van Sant)
14. Citizen Kane (Welles)
15. Wise Blood (Huston)
16. Seitsemän veljeksen morsiamet (Donen)
17. Seitsemän samuraita (Kurosawa)
18. Seremonia (Oshima)
19. Nousu (Shepitko)
20. Seitsemäs uhri (Robson)
21. Bezhinin niityt (Eisenstein)*

Rajasin yhteen edustajaan kultakin suosikkiohjaajaltani. (Esim. Hithcockilta, Powellilta, Tourneurilta, Bressonilta, Sturgesilta, Rohmerilta … olisi löytynyt muitakin hyviä edustajia). Huomaan, että maitakin on tullut mukaan sieltä sun täältä, mutta esim. italialaista suosikkia on vaikeampi löytää. Fellini se ei olisi, ehkä Viscontin Senso, ehkä jokin Pasolini? Mutta kun ei syty semmoista sydämen paloa niille, jätän pois.

Erilaisia elokuvalajeja mukana oli ainakin western (sort of!), sota, romanssi, seikkailu, musikaali, perhe-elokuva, komedia, mykkäfilmi, surrealismi, avantgardemaustetta, noiria… *Ja tiedän, että Bezhinin niityistä on säilynyt vain stillit, mutta minulle Eisensteinin elokuvan visuaalisuus ja ideat ovatkin vaikuttavampia kuin yksittäiset filmit, I’m afraid.

Welles oli niin itsestään selvä, etten meinannut sitä muistaa! Ehkä pidän enemmän Pahan kosketuksesta, mutta voisi ajatella, että jotkut listan elokuvista eivät olisi mahdollisia ilman Kanea. Preston Sturgesin Power and the Gloryn käsikirjoituksen sanotaan edeltäneen Kanen ideoita, mutta Wellesin visuaaliset ratkaisut tekivät suurmiehen tarinasta poikkeuksellista, vallankumouksellista elokuvaa.

Viimeisen vuosikymmenen elokuvat listalta puuttuvat. There Will Be Blood oli pitkälle komeinta amerikkalaista vuosikymmeniin, mutta sen saarnaajahahmo oli heikko lenkki (vertaa Wise Bloodiin!) ja loppuratkaisu sekä huono että kuvottava, joten se jäi pois 00-luvun vitosestanikin.

Olisi mukava nähdä elitistien listoja: “Listat kertovat!”

~(;^)~Hannu
vastaa »
Jetro Suni kommentoi (6.3.2010 13:38:00)
user avatar Heipä hei, Hannu!

Kyselit tuolla ylempänä Elitisti-toimittajien top-listoja. Listauksia toimittajiemme suosimista elokuvista voit tarkastella sivustomme yhteenveto-osiosta.

Listalta löytyvät toki vain elokuvat, jotka on käsitelty verkkolehdessä, mutta kyllä tuo lista varmasti silti jonkinlaista osviittaa toimittajien elokuvamausta kykenee antamaan.

Aiemmista kommenteista voisin vielä tarttua vastaukseesi Mikko Lambergille:

Sanot: “Porno on pornoa. Ei siis taidetta. Mikä tässä oli epäselvää? Porno tehdään nähdäkseni masturbointia varten, siis jonkin tavoitteen saavuttamiseksi. … En ymmärrä mikä on merkittävä pornofilmi Sinun mielestäsi? Onko se jotain superpornoa? Aiheuttaako se esim. priapismia? Porno on pornoa, ei taidetta.”

Taide on hyvin henkilökohtainen asia. Taide on tarkastelijalle taidetta vasta kun se vastaa tarkastelijan käsitystä taiteesta. On monia pornoelokuvia, jotka ovat esimerkiksi minun silmissäni taidetta siitäkin huolimatta että sanot, etteivät ne tule sitä SINULLE ikinä olemaan (toivon silti että ahtaanoloinen käsityksesi pornosta tulee vielä ajan saatossa muuttumaan).

Melkoisella varmuudella voidaan sanoa, että porno-ohjaajista suuri osa ei ole elokuvaansa ideoidessaan kovin tarkkaan suunnitellut millä tavoin siitä saataisiin katsojan kannalta ultimaattinen masturbointikokemus. Sitä vastoin monet ohjaajista ovat varmastikin paljon kiinnostuneempia pyrkimään siihen, että elokuva tulisi keräämään mahdollisimman paljon katsojia ja takomaan mahdollisimman paljon voittoa - aivan kuten valtaosa tavallisten valtavirtaelokuvien ohjaajista. Viihde-elokuvaohjaaja ei kuitenkaan voi koskaan millään tavoin varmistaa tuleeko katsoja viihtymään hänen elokuvansa äärellä. Samoin porno-ohjaaja on vailla valtaa siihen saako hänen elokuvansa katsojan masturboimaan villisti. Valinta jää aina katsojalle.

Olisi väärin laskea pornoelokuvat (siis elokuvat, en puhu nyt juonettomista pornoklipeistä) johonkin eristettyyn muiden elokuvien ulkopuoliseen kategoriaan, tai sanoa etteivät ne voi koskaan olla elokuvataidetta, ihan vain siksi että niissä juonenkuljetuksen väliin on tasaisin väliajoin istutettu panokohtauksia. Yhtälailla voisi väittää että Bollywood-elokuvat eivät ole oikeita elokuvia, eivätkä voi olla taidetta, koska niissä toistuvasti katkaistaan juoni erilaisilla tanssiosuuksilla. Sama koskee tietysti myös perinteisiä musikaaleja.

Merkittäväksi pornoelokuvaksi (kun sellaista kyselit) nostaisin mm. Metzgerin The Image’n. Nakukapina-kolumniamme ( http://www.elitisti.net/populisti/artikkeli/2010/02/016101/nakukapinan_kahdet_kasvot_seksia_elokuvateatteri_orionin_kevaassa.html ) sivuten täytyy myös todeta, että The Image olisi ollut parempi valinta KAVA:n Seksuaalisuus valkokankaalla -sarjan Schroederin Maîtressen tilalle. Molemmat elokuvat ovat hyviä ja käsittelevät samoja teemoja, mutta The Image’lla on Maîtressea enemmän potentiaalia herätellä katsoja pohtimaan ihmisen seksuaalisuutta.
vastaa »
Hannu Björkbacka kommentoi (6.3.2010 14:30:00)
user avatar “Melkoisella varmuudella voidaan sanoa…” Jetro hyvä: pornon ainoa tarkoitus on kiihottaa katsojaa. Ja juuri siksi sen on aika vaikea olla taidetta.

Katsojia varmaan tekijät elokuvilleen haluavat, mutta taas yleisömäärät ja miljoonat mielessään “viihdefilmejä” tai pornoa rahasta tekevät ohjaajat harvoin pääsevät elokuvissaan taiteen tasolle. Sen sijaan hyvien viihde-elokuvien ohjaajat ovat taiteilijoita: Kelly, Donen… jos nyt vaikka musikaalista puhutaan.

En pysty - tässä kehitykseni vaiheessa - rinnastamaan pornoelokuvaa yleisesti sellaiseksi genreksi, jossa taiteelliset voitot olisivat arkipäivää. Sitä en ole sanonut, että se olisi mahdotonta, kuten Oshiman esimerkki osoittaa.

Väitän, että taiteilija tekee taidetta, tarttui hän mihin aiheeseen hyvänsä. Genet käsitteli pornografisia teemoja, silti hänen teoksensa (ne harvat, mitkä olen lukenut) ovat kirjallisuutta, taidetta.

Yhteislistallanne oli hyviä elokuvia. Mutta kun se oli yhteislista, kirjoittajien henk.koht. mieltymykset eivät käy niin hyvin esille. Ehkä joku jaksaa listalla heittää.

~(;^)~
vastaa »
Jetro Suni kommentoi (6.3.2010 16:24:00)
user avatar Hannulle,

Sanot: “Pornon ainoa tarkoitus on kiihottaa katsojaa. Ja juuri siksi sen on aika vaikea olla taidetta.”

Kyllä, pornon tarkoitus on lähes poikkeuksetta kiihottaa katsojaa, sen toki allekirjoitan. Jälkimmäinen lauseesi tosin on harvinaisen häkellyttävä.

Jos taide kiihottaa, sen on vaikea olla taidetta? Eikö kuitenkin ole niin, että taide on sitä onnistuneempaa mitä enemmän, ja mitä useampia aisteja se kykenee kiihottamaan? Sanoisin pikemminkin, että taiteen joka ei herätä minkäänlaista kiihkoa tarkastelijassaan on vaikea olla taidetta.

Tästä keskustelusta saataisiin varmasti paljon hedelmällisempi, jos olisit edes jollain tavoin perehtynyt pornoelokuvien historiaan, mutta selvästikään et ole - tai niin ainakin päättelen siitä, ettet ole tähän mennessä kyennyt nostamaan kommenteissasi esiin juuri muita esimerkkejä kyseisestä genrestä kuin toistuvasti mainitsemasi Oshiman Aiestien valtakunnan.

Top-listoista: lisäsin sivustollemme nyt mahdollisuuden tarkastella yhteenveto-listaa myös toimittajakohtaisesta. Esimerkiksi omat tähditykseni näet nyt täältä: http://www.elitisti.net/yhteenveto/toimittaja/jetro_suni/
vastaa »
Jari Mustonen kommentoi (6.3.2010 16:29:00)
user avatar Mukavaa nähdä, että keskustelu on käynyt vilkkaana. Björkbackalle täytyy antaa tunnustus siitä, että hän on (ainoana haastetuista) täällä jakamassa mielipiteitään ja kenties haastamassa joidenkin muiden.

Muutamia kysymyksiä on noussut ilmaan myös allekirjoittaneen osalta, palaan niihin vielä myöhemmin. Tässä nyt muutama lista Björkbackan riemuksi. Toivottavasti ne antavat osviittaa omista painopisteistäni mitä tulee elokuvan historiaan.

Listat ovat kuutisen vuotta vanhoja, mutta kovin suuria muutoksia ei ole tapahtunut. Nämä ovat ne ainoat vuosikymmenet, jotka voin laittaa esille suorilta. Muut vaativat muokkausta. Definitiiviseen kaikkien aikojen top-10 listaan en alennu.

10-20-luku:

Broken Blossoms (1919)
Way Down East (1920)
Der Müde Tod (1921)
Häxan (1922)
Bronenosets Potyomkin (1925)
Varieté (1926)
La Passion de Jeanne d’Arc (1927)
Metropolis (1927)
Un Chien Andalou (1928)
Circus, The (1928)

50-luku:

Olvidados, Los (1950)
El (1953)
Strada, La (1954)
Shichinin no samurai (1954)
Rear Window (1954)
Sjunde inseglet, Det (1957)
Kanal (1957)
Vertigo (1958)
Touch of Evil (1958)
Quatre cents coups, Les (1959)

70-luku (“elitistisesti” painotettu lista - joitakin perusteoksia on sivuutettu):

Valerie a týden divu (1970)
Topo, El (1970)
Devils, The (1971)
Aguirre, der Zorn Gottes (1972)
Don’t Look Now (1973)
Holy Mountain, The (1973)
Flavia the Heretic (1974)
Sweet Movie (1974)
Cría cuervos (1976)
¿Quién puede matar a un niño? (1976)

-

Kiinnostaisi tietää Björkbackan perustelut keskustelussa esiin nousseelle Arsenic and Old Lacen aliarvioimiselle, itse kun lasken sen 40-luvun ja Capran parhaimpiin sekä raikkaimpiin. Ihan nykyajan silmin katsottuna.
vastaa »
Mika Helminen kommentoi (6.3.2010 17:18:00)
user avatar Ehkäpä debatti siirtyy seuraavaksi taiteen ja taidekäsityksen pohtimiseen. En usko että Hannunkaan käsitys (elokuva)taiteesta perustuu vain estetiikkaan.
Ja vielä Hannu, myös asiantunteva, punnittu, informatiivinen, arvottava ja hyvin kirjoitettu elokuva-arvostelu on edelleen yhden ihmisen mielipide.
Esim. Aamulehdessä on perjantain lehden ensi-iltojen yhteydessä julkaistu toisinaan kaksi rinnakkaista arvostelua samasta uutuuselokuvasta päteviltä, ehkä sinunkin tunnistamiltasi kirjoittajilta. Hyvin perusteltuja mielipiteitä toisen kirjoittajan löytäessä elokuvasta sisältöä kahden, toisen viiden tähden edestä.

“Mutta kysyä voi, milloin eksploitaatio on vain eksploitaatiota ja tahattoman hauskaa. Onko suomalaisen helpompi voittaa Oscareissa kuin eksploitaatioelokuvan päästä taiteen valtakuntaan? Kuulisin mielelläni esimerkkejä eksploitaatioelokuvista, jotka ovat samalla myös taiteellisesti vakavasti otettavia.”

Listasta tulisi ihan julmetun pitkä, mutta heitän nopeasti viisi mielestäni ehdottomasti taiteellisia arvoja sisältävää elokuvaa:

Jose Ramon Larraz: Vampyres (1974) - http://www.elitisti.net/artikkeli/2009/02/010405/vampyres_1974_jose_ramon_larraz.html

Brian De Palma: Dressed To Kill (1980) - http://www.elitisti.net/artikkeli/2010/06/013905/vakivaltaviihteen_lahteilla_osa_2_psykon_viisi_vuosikymmenta.html

Barbet Schroeder: Maitresse (1975)

William Lustig: Maniac (1980) - http://www.elitisti.net/artikkeli/2006/11/007905/maniac_1980_maniac_nukkemurhaaja.html

Dusan Makavejev: Sweet Movie (1974) - http://www.elitisti.net/arvostelu/2003/12/000180/sweet_movie_1974_sweet_movie_makea_kaunotar.html
vastaa »
Hannu Björkbacka kommentoi (7.3.2010 12:53:00)
user avatar Huomentapäivää, Mika! Minulle on jonkin aikaa tullut Aamulehtikin, mutta en huomannut viime perjantain numerossa ainakaan tupla-arviota, kiinnostava idea sinänsä, mutta tuhoon tuomittu. Ei lehdissä ole tilaa useammille rinnakkaisille mielipiteille kuin ehkä joskus, kokeilun nimissä. Näinkin huomaamme, että sillä arviolla, mikä painetaan on suurempi merkitys kuin pelkän mielipiteen. Ja jos sekä Hesari että Aamulehti antavat Peter Jacksonin uutuudelle yhden tähden, niin kyllä siinä Jacksonin maine saa Suomessa aika potkun, kun se King Kongikin meni penkin alle.

En siis jaa käsitystäsi siitä, että asiantuntijan lehteen painettu arvio on vain mielipide, se on tarkoitettu vaikuttamaan enemmän kuin kaverisi korvaasi kuiskaama, for better of for worse! Ja kyllä oli tylyä lukea sekä tämän aamun Aamulehdestä että Hesarista, että Transformers on kolmen tähden arvoinen elokuva… Tällaisiakin “mielipiteitä” sitten painetaan. Ja venäläiset The Retun ja Matka merelle (Koktebel) elokuvat saavat samalta Hesarin arvioijalta samat kolme tähteä…

Hyvästä teoksesta voi hyvinkin syntyä eri tyyppisiä punnittuja mielipiteitä. Esimerkkinä Chaplin-kriittisyys, joka on aiheellista, mutta ei pyyhi pois hänen aikaansaamaansa. Kyllähän tässä keskustelussa on kritiikin kohde on ollut asiantuntematon kritiikki (väärät tähdet + väärät perustelut) eikä se, ettei saa olla toista mieltä jostain kaanonista.

Wikipedia eksploitaatiosta: “Eksploitaatioelokuvat ovat suurten studioiden ulkopuolella syntyneitä kaupallisia teoksia, jotka pyrkivät myymään itseään taiteellisuuden ja tuotantoarvojen sijaan sensationalistisilla aiheilla (englannin sana “exploitation” merkitsee hyväksikäyttöä ja riistoa).”

Sen perusteella ja myös oman tulkintani pohjalta en mitenkään voi pitää etabloituneen ohjaajan kuten Brian De Palman suurelle yhtiölle tekemän menestyselokuvan olevan hyvä esimerkki eksploitaatiosta. Kyseessähän on Hitchcok-pastissi De Palman tapaan. Silloinhan Psykokin pitäisi tulkita eksploitaatioksi, koska se pelaa yleisön odotuksilla ja peloilla ja shokkiarvoilla ja molemmissa tapahtuu yllättävä kuolema ensimmäisen puolen tunnin kohdalla. En hyväksy siis tulkintaasi tässä kohden.

Myös Makavejev on käsittääkseni radikaali, poliittinen taideohjaaja. En ole nähnyt Sweet Movieta, mutta eksploitaatioksi en sitä lukemani perusteella usko, vaan taiteeksi. Barbert Schroeder, riistäjä ja hyväksikäyttäjä, Gerard Deparieun ja Bulle Ogierin?

Joten kun sanot De Palman, Schroederin ja Makavejevin elokuvien sisältävän taiteellisia arvoja, etkö totea vain itsestäänselvyyden?
vastaa »
Hannu Björkbacka kommentoi (7.3.2010 13:26:00)
user avatar Hyviä elokuvia listoillasi, Jari. Monet minunkin suosikkejani, kuten Korppi sylissä tai Kauhunkierre tai Aguirre - jumalan viha tai Buñuelit, Welles, Lang…

Näillä näytöillä voisit ihan hyvin “alentua” top teniin, niin ovat tehneet ne kymmenet ihan pätevät elokuvaihmiset, jotka osallistuvat kymmenen vuoden välein Sight & Soundin listaukseen.

Sen sijaan myönteinen käsityksesi Arsenikista tulee minulle tässä yhteydessä suurena yllätyksenä. Vakavaksi vetää. Ja juuri kun olin hymisemässä, että “This may be the start of a beautiful friendship…”

En käsitä, miten vaativa nykykatsoja voisi päästää sen filmin seulan läpi, saati verrata sitä Capran onnistumisiin. Vaadinkin perusteluja myös Sinulta uskottavuuden palauttamiseksi ~(;^)~

Seuraava on poimittu kommentistani Hesarin puolelle, kun kohtuuden ja oikeudenmukaisuuden vuoksi katsoin asiakseni ihan omalla rahalla ostaa Anttilasta halavalla (5,99) Arsenikkia ja vanhoja pitsejä dvd:nä tarkistaakseni, ettei muisti tehnyt minulle tepposia. Elokuva oli uusintakatselussakin alusta loppuun aivan kamala. Aivan hirveä. Onneton äpöstys:

“Näin kauan minulta meni, ennen kuin ehdin “tarkistuskatsella” Arsenikkia ja vanhoja pitsejä dvd:ltä. Se oli muistamaani huonompi. Käsittämättömän kankea elokuva, joka kökön alun - rasistinen suhtautuminen maahanmuuttajiin aviorekisteröintijonossa - jälkeen jähmettyi vanhanaikaisen teatterifarssin homeisiin lavasteisiin.

Filmin menestys ja joltinenkin arvostus johtunee perustana olleesta suosikkinäytelmästä. Mutta tämän näytön perusteella tuskin mikään “harrastelijateatterikaan” enää ottaisi moista tyhjäkäyntiä esitettäväkseen.

Capran versiosta löytyy loistavan elokuvanäyttelijän Cary Grantin uran kehnoin ja vaivaannuttavin osasuoritus teatterikriitikko Mortimerina. Muutkin näyttelijät liioittelivat kauheasti, ehkä vanhempaa tätisisarusta ja boriskarloffmaista Raymond Masseytä lukuun ottamatta. Myöskään “romanttista interestiä” eli naishahmoa ei Capra osannut nyt lainkaan hyödyntää.

Karkeaa “huumoria” ja mukakomiikkaa, josta kirkuvimpana esimerkkinä loppukuvan linnunpelättitaksisuhari! Kun kaikki näyttelevät yhtä kaameasti yli alusta saakka, ei loppupuolen kierrosten lisääminen tuota kuin päänsärkyä aiheuttavaa liitutaulun riipimistä. “Chaaaaaaaarge!”, anyone? No thank you! (Viittaus höperöön setään, joka portaita noustessaan luulee hyökkäävänsä kukkulalle sapeli ojossa. Hauskaa?)

Ja kun Mr. Deeds ja Mr. Smith -elokuvat Capralta joulunpyhiltä olivat sentään niin katsottavia, ei täydellisiä, mutta kuitenkin. Ja miten hyvin Cooper ja Stewart niissä näyttelivät, että ihan antoi anteeksi populistisen opetusmaisuuden. Ja Jean Arthur onnistui varsinkin Deedsissä hienosti. Siinä oli myös aidosti koskettava köyhän miehen muotokuva. Molemmissa oli puuduttavaa oikeudenkäyntiä ja senaatin istuntoa, mutta neljään tähteen ansiot kuitenkin riittävät hyvin. Kun taas Arsenikille riittää kaksi, vaikken näe tällä hetkellä siinä minkäänlaisia ansioita.

Näyttää siltä, että Capralla on vain yksi mestariteos, Ihmeellinen on elämä. Ja ehkä toinen lähitäysosuma Tapahtuipa eräänä yönä (se minun pitäisi katsoa uudestaan). Myös varhaistöistä Langdonin paras pitkä komedia (Harry Langdonin, mykän kauden mestarikoomikon) Strong Man on erittäin suositeltava Capra-ohjaus.

Arsenikkia katsoessa itkettää, kun ajattelee, mihin älyn ja tunteen ja osaamisen leiskuntaan Preston Sturges pystyy omissa farssimaista kohellusta sisältävissä merkkitöissään. ”

Puhut, Jari hyvä, Arsenikista ja vanhoista pitseistä yhtenä 40-luvun “parhaimmista ja raikkaimmista”. Tarkoitat siis elokuvista, joissa yhdisteltiin parhaalla tavalla romanssia ja komediaa kohellusfarssiinkin yltyen?

Ihan pelottaa ajatella, mitä Arsenikki-mieltymyksesi valossa mahdat olla mieltä Preston Sturgesin nerouden kirkkaimmista leimauksista, jotka ajoittuivat juuri 40-luvulle: The Great McGinty (1940), Christmas in July (1940), The Lady Eve (1941), Sullivan’s Travels (1941), Palm Beach Story (1942), The Miracle of Morgan’s Creek (1944), Hail The Conquering Hero (1944) ja vielä Unfaithfully Yours (1948). Tyylikkäintä, terävintä, eleganteinta, älykkäintä, pistävintä komediallista elokuvantekoa ikinä!

Ei hyvänen aika Capran heikointa voi ottaa samalle viivalle. Pientä rajaa nyt.

~(;^)~
vastaa »
Lamourhaaja kommentoi (7.3.2010 13:34:00)
user avatar Paljon kiitoksia vastauksesta kysymyksiini H. Björkbacka, joskin tyytymättömiksi ne minut jättivät. Kyllä, porno on pornoa, mutta kuten Jetro Suni mainitsi, mikään ei estä sitä etteikö se voisi olla myös taidetta. Eli kyllä, olen samaa mieltä siitä että porno on pornoa, mutta en näe mitään syytä siihen miksi kyseinen väitös sulkisi pois taideaspektin, se ei vain ole loogisesti todistettavissa. Kuten todettua, taidekin voi kiihottaa, fyysisestikin ja olla silti taidetta (sen ei tarvitse silti olla hyvää taidetta ollakseen taidetta, taidehan ei ole hyvän synonyymi). Yhdellä teoksella voi olla useampikin arvoja kerrallaan sisällään.

Mistä päästäänkin siihen, että kyllä, monet teokset voivat olla yhtaikaa sekä eksploitatiivisia että taideteoksia. Eivätkä niiden eksploitatiiviset arvot häviä joidenkin taiteellisten arvojen korostuessa. Russ Meyerin elokuvia voidaan pitää feministisen elokuvanteon merkkiteoksina, samoin Jack Hillin ohjauksia, huolimatta niiden eksploitatiivisesta luonteesta. Vaikkapa chambara, taistelulajielokuvat ja spagut lasketaan usein mukaan eksploitaatioon johtuen _esimerkiksi_ niiden roskateatteri/halpistaustasta Yhdysvalloissa sekä suuresta suosiosta halvoista tuotantoarvoista huolimatta ja en kyllä kovin mielelläni lähtisi kiistämään erinäisten kyseisten genrejen teosten merkittävyyttä. Suuri hiljaisuus vaikkapa on poliittisesti radikaalin elokuvantekijän teos, samoin aika monet blaxploitaatiot voidaan nähdä hyvin poliittisina. Entä Cannibal Holocaust?

Ja jos todettaessa Makavejevin ja De Palman teosten taiteellisuus todetaan itsestäänselvyys niin eikö silloin todeta sellainen itsestäänselvyys, että eksploitaatiokin on taidetta? Taidetta on kaikki mikä on taiten tehty, ja se pitää sisällään kaiken, vaikka mistään suurista taidenautinnoista ei olisikaan kysymys. Se että kokee ettei jokin tuottanut suurta taidenautintoa vaan viihdenautinnon ei silti muuta sitä etteikö teos voisi olla taideteos.

Eksploitaation määritelmää ei mielestäni voida lukita mainitsemaasi yksinkertaistettuun malliin, aivan kuten määritelmää “taide” on hankalaa lyödä lukkoon tiettyihin malleihin. Hyväksikäyttö (tai riisto) on ehkä hiukan huono käännössana, koska se antaa mielikuvan juuri yhteen ihmiseen tai vaikka eläimiin kohdistuvasta hyväksikäytöstä eikä siitä, että hyväksikäytetään tiettyjä aiheita tai asetelmia joita katsojat ovat tottuneet näkemään genren elokuvissa tai haluavat nähdä. Usein shokkikin on tässä tapauksessa katsojan jollain tapaa odottamaa shokkia.

Psykohan mainitaan usein slasherin lähtölaukaisijana, joten miksipä ei siinä mielessä pitää sitä eksploitaationa? Ero on tosin mielestäni siinä, että Psyko toimi aikalaistensa näkökulmasta juuri täysin katsojan odotusten vastaisesti ja yllätysshokeeraavasti, toisin kuin lukuisat muut vuosikymmeniä sen jälkeen tulleet puukkohipat. En tarkoita tällä siis sitä, että eksploitaatio ei voisi tarjota genrenä yllätyksiä, vaan että genren ensimmäisiksi laskettavien teosten on kovin hankalaa olla historiallisesti katsoen eksploitatiivisia teoksia, kun eksploitaation idea on usein juuri olla tietynlainen varman ja tutuksi tulleen kaavan apinointi (mitä De Palma ilmeisesti pastisseillaan juuri tekee). En tosin kutsuisi itseäni asiantuntijaksi, mutta näin silti koen.

Joskin aika useinhan sitä tosiaan sanotaan, että kaikki cinéma on eksploitaatiota jollain tapaa, ne genret mitä vain kutsumme eksploitaatioksi tekevät sen avoimesti. Ihan selvyyden vuoksi on mielestäni silti hyvä, että vain tietyistä genreistä puhutaan eksploitaationa.
vastaa »
Hannu Björkbacka kommentoi (7.3.2010 13:43:00)
user avatar Kiitos Jetro noista arvostelijakohtaisista listauksista, siellä on niin paljon tavaraa, että pitää erikseen keskittyä.

Taiteesta ja kiihottumisesta: Kyllä minulle hyvän elokuvan täytyy jotenkin osua syvälle, jonkin pitää koskettaa, ja usein se, minkä henkilökohtaisimmin elokuvassa kokee, on lähtökohtana omalle arvostelulleni.

Silti arvostelijan pitää myös pystyä astumaan taaemmas ja näkemään ensivaikutelman taakse. Järki on tunteen hyvä kaveri. (Siksi en ymmärrä, kun Hesarin Peltonen sanoo, että hän näkee tärkeimmäksi välittää lukijalle ensimmäisen katselun vaikutelma. Eikö useampi katselu kuitenkin paljasta enemmän filmin rikkauksia, jos siihen on mahdollisuus ja elokuvassa siihen on ainesta? Onko kertakatselukestoinen filmi hyvä filmi, vai onko se pornon tapaista “eksploitaatiota” vain?

Itse olen elokuvanrakastaja, elokuva on ensirakkauteni. Suhtautumiseni ei ole kirjoittamisen ammattimaistumisen ja kokemuksen ja iän mukana miksikään muuttunut. Olen myös huomannut pysyväni huomattavan uskollisena niille mielipiteille, joita olen ensikatselussa itselleni muodostanut. Tarkistuskatseluissa Loseyn Vihreätukkainen poika (jota juuri kukaan ei hehkuta ikinä missään) on vain parantunut. Samoin Powellin filmit, joita näin ensi kerran mustavalkotelevisiosta (!) ilman, että tiesin mikä filmi tai mikä ohjaaja. Psyko, Vertigo, Performance, Ministry of Fear, Archibaldo de la Cruzin salattu elämä… Toimivat aina yhtä piinaavasti tai kuumeisesti, vaikka samalla voikin tarkastella, mitä hienouksia uusi katselu niistä esiin tuo.

Sen sijaan yksioikoinen kiihoke, esim. pornofilmit, tai poliittinen propaganda, vaikka natsien tai Neuvostoliiton, jäävät kyllä pääsääntöisesti taiteen tuntomerkkejä vaille, vaikka kyllä ne voivat kiihottaa, puolesta tai vastaan.

Paljastavaa onkin juuri tuo “mitä useampaa aistia” elokuvat pystyvät kiihottamaan. Mutta edelleen pornon tarkoitus on varmasti aika yksioikoinen. Jos tekijä tavoitteleekin taiteentuotetta, niin asiahan on ihan eri. Pysytteleehän porno pornolehdissäkin eikä taidelehdissä. Kun Jeff Koons tekee (ex-)puolisonsa kanssa harjoittamistaan yhdynnöistä taideteoksia, ne ovat kyllä mielestäni enemmän taideteoksia kuin pornoa, niitä nähdään museoissa, ei sex shopeissa.

Vaatisi varmaan käsitteiden selvennystä.
vastaa »
Hannu Björkbacka kommentoi (7.3.2010 14:16:00)
user avatar Edellisessä viestissäni tein pahan virheen, josta anteeksipyyntö Aamulehdelle ja sen hienolle tv-elokuva-arvostelijalle Pekka Eroselle.

Sanoin virheellisesti: “Ja kyllä oli tylyä lukea sekä tämän aamun Aamulehdestä että Hesarista, että Transformers on kolmen tähden arvoinen elokuva…”

En ole vielä nähnyt, mitä Aamulehti Transformersille antaa, mutta Eroseen luottaen, tuskin kolme tähteä. Kyseessä olikin Keskisuomalaisen aivan toisen arvostelijan mielestäni liialliset tähdet Bayn elokuvalle. (Ja jotta en harrastaisi itsesensuuria, se sama kolmen tähden arvostelu painettiin täksi aamuksi myös Keskipohjanmaan tv-sivulle.)

Pahoittelut virheestäni Aamulehdelle ja Eroselle.
vastaa »
Jari Mustonen kommentoi (7.3.2010 14:38:00)
user avatar Hyvä Hannu Björkbacka,

Tämä viesti on paljon Capraa, vähän eksploitaatiota.

On jo lähtökohtaisesti hankalaa lähteä keskusteluun Arsenikin kaltaisesta mustan komedian helmestä, jos sen ydinelementit: yliampuvuus, visuaalinen alleviivaus(?) ja tietty makaaberi lapsenomaisuus saavat vastapuolen vierastamaan elokuvaa.

Tuntuu, että suurin ongelma nykyisen maailman ja Capran kohtaamisessa piilee juuri jälkeen mainitun elokuvien ajoittaisessa lapsekkuudessa - näin lienee myös Arsenikin kohdalla. Suurin osa huumorista piilee kuitenkin elokuvan rakenteen pinnan alla, ikonografiassa.

Korjaan nyt tässä vaiheessa sen verran sinua, että Caprallahan mestariteoksia on kolme: It Happened One Night, Arsenic and Old Lace ja It’s a Wonderful Life. Mainitsemistasi Mr. Deedsistä ja Mr. Smithistä olen kanssasi samaa mieltä. Ne ovat ylisentimentaalisia.

Vaativa nykykatsoja, kuten allekirjoittanut, voi helposti päästää Arsenikin seulan läpi. Mitä taas tulee kommenttiisi:

“Filmin menestys ja joltinenkin arvostus johtunee perustana olleesta suosikkinäytelmästä. Mutta tämän näytön perusteella tuskin mikään “harrastelijateatterikaan” enää ottaisi moista tyhjäkäyntiä esitettäväkseen.”

Niin Helsingin Kaupunginteatterin ensi-ilta on ensi torstaina suurella näyttämöllä.

Täytyy tosin myöntää, että Capra ei ole suosikkiaiheitani, mutta mielenkiinnosta kysyin.

Preston Sturgesiin tutustun ehkä joskus. Kiitos suosituksista.

-

Eksploitaatioelokuvan ja taiteen suhde on toisinaan kuin veteen piirretty viiva. Näin karrikoiden tiivistäisin, että kaikki taide sisältää jonkin verran eksploitaatiota, mutta kaikki eksploitaatio ei ole taidetta.

Tutkija Mikel J. Koveninhan mukaan eksploitaatioelokuvalle ominaista on supistaa hankala (usein yhteiskunnallisesti tabu) aihealue sen olennaisimpaan sisältöön.

Tämä ei ole jäänyt ohjaajiltakaan huomaamatta.

Esimerkiksi nunsploitaatio-alagenren parista löytyy sellaisia ohjaajia kuten Jacques Rivette, Ken Russell ja Walerian Borowczyk, jotka kukin omalla tyylillään tekivät hyvinkin eksploitatiivisen tulkinnan varsin uskonnollisesta aiheesta.

Suomalaista vastinettaan enemmän informaatiota aiheesta tarjoaa englantilainen wikipedia, luonnollisesti: http://en.wikipedia.org/wiki/Exploitation_film
vastaa »
Hannu Björkbacka kommentoi (7.3.2010 16:14:00)
user avatar Niinpä, Jari. Kirjoitin tuon kommentin “harrastelijateatterista”, kun en vielä tiennyt sen tulevan Kaupunginteatteriin. Olin pöyristynyt, kun näin esitteen.

Mutta valinta kuvanneen Helsingin Kaupunginteatterin Sarkolan aikaista linjaa vallan hyvin - valitettavasti.

Arsenikkia on Capran virhe, siinä voi olla tahatonta komiikkaa. Mutta kuten eksploitaatiossa, siihen kyllästyy äkkiä.

Mutta lainaan itseäni: Puolustan viimeiseen asti oikeuttasi olla väärässä. Ja tämän sanoin tietysti vain puolittain leikilläni. En voi käsittää, että kukaan pitää Arsenikkia onnistuneena saati erityisen onnistuneena.

Tiedän jo, mitä siitä on aiemmin arvosteluissa ja elokuvissa kirjoitettu (selusta on turvattu~(;^)~) Nyt olisi tietysti mukava selvittää ja kuulla, mitä nykyarvioijat ovat sanoneet. Minusta se on ihan kamala. Ja minua saa lainata.
vastaa »
Mika Helminen kommentoi (7.3.2010 17:11:00)
user avatar Iltapäivää vain Hannu!
“Dressed To Kill” -elokuvan exploitatiiviset elementit lienevät asianharrastajille ilmeiset, meitä muita jo useasssa viestissään googlettamaan kehottaneelle, toivottavasti ei vain wikipediaan tai netin hakukoneisiin tietämyksensä perustavalle Hannulle lienee syytä vihjata kyseessä olevan aikoinaan hyvinkin kiistelty, uskaliaan seksuaalista kuvastoa, graafista väkivaltaa ja poikkeuksellisen rohkeaa kielenkäyttöä sisältävä elokuva.
Lähdemateriaalina on hyödynnetty William Friedkinin Cruising-elokuvaakin innoittanutta New Yorkin 70-luvun gay-klubimaailmaan sijoittunutta kirjaa.
Jospa exploitaatio on taiteen serkkupoika.
Siinä sivussa “Dressed To Kill” on myös psykoploitaatio ja ohjaajan nykytuotannonkin perusteella voi kysyä perustuuko De Palman ura hitchploitaation tekemiseen.

Aamulehden tupla-arvio ilmestyi muuten James Cameronin Avatarin ensi-illan yhteydessä ja kyllä, maailma on täynnä rinnakkaisia arvioita samasta elokuvasta. Jos ei aina saman lehden samassa numerossa, niin saman kustannusyhtiön toisessa julkaisussa tai syndikoidussa liitteessä. Ja päälle vielä kilpailevan julkaisijan lehdessä julkaistavat arvostelut jne.
Elokuva-arvostelu vs. mielipide -asiassa meillä on selkeä nimike/käsite -ero, joten asiasta ei liene hedelmällistä jatkaa, mutta tiivistäen; elokuva-arvosteluissa on tapana olla arvion tehneen kirjoittajan nimi alla, ei syyttä.
Toisin sanoen, jos arvostelu ei Hannun mielestä ole kirjoittajan henkilökohtainen mielipide, valehteleeko arvion tehnyt kriitikko, eikö hän oikeasti olekaan tuota mieltä.
vastaa »
Hannu Björkbacka kommentoi (9.3.2010 01:13:00)
user avatar Ja Naistenpäivänyötä vain Sinulle, Mika!

Itse en selviä arvostelun tekemisestä tarkistamatta Filmikamarin (tai IMDB:n sivuilta) ainakin osaa tekijätiedoista. Teillä nuoremmilla varmaan on niin fotogeeninen muistikin, että krediitit painuvat mieleen kertalukemalla lopputeksteistä?

Silti, toisin kuin teillä, vain minulla on todisteet siitä, että pystyn tekemään arvostelun ilman googlea ja wikipediaa, koska olen kirjoittanut arvosteluja jo ennen näitä keksintöjä. Tästä johtuen näin siis De Palman Dressed to Killinkin jo ensi-illassaan - kenties ennen Mikan syntymää?

De Palma oli hyvin tunnettu ja maineikas jo Dressedin aikoihin. Kun ohjaajalla on takanaan Carrien ja Phantom of the Paradisen (jonka näin niinkin tavanomaisessa paikassa kuin armeijan elokuvateatteri) kaltaisia suurenkin yleisön hyvin tuntemia töitä, onko kovin uskottavaa, että ohjaaja sitten isolla budjetilla (ainakin se oli kalliimpi kuin Oscar-elokuvat Ordinary People ja Coal Miner’s Daughter) ja Michael Cainen kanssa filmatessaan oli vielä tekemässä “eksploitaatiota”?

Sanaleikkisi -sploitaation suhteen osoittaa viimeistään, että käytät(te) ilmaisua sanahelinänä, sisällyksettömänä terminä, joka ei tarkoita oikeastaan mitään. Pyrin puolueettoman lähteen (Wikipedia) kautta selventämään sitä, mitä eksploitaatiolla normaalisti käsitetään yleisessä keskustelussa. Eivät etabloituneet ohjaajat tee eksploitaatioelokuvia, vaikka heidän elokuvansa saattavat sen tyyppistä sisältöä hyödyntää. Ovatko von Trierin filmit eksploitaatiota? Seksi on aika vanha juttu - elokuvissakin. Ja ruma sana on sanottu niin kuin se on jo pitkään.

Ehkä olet, Mika, huomannut, että ravintoloitakin arvostellaan, joillekin annetaan jopa tähtiä. Luuletko, että lehdessä tai oppaassa painettu arvio ravintolan tasosta ei ole sen kummempi kuin tutulta tai tuntemattomalta kuultu “mielipide”? Kummalla mahtaa olla enemmän vaikutusvaltaa ja kumpihan leviää laajempaan tietoon? Miksi päätoimittajanne toisessa kolumnissaan laskee Elitistin kävijämääriä? Ei kai sillä ole mitään merkitystä, kun kirjoituksenne ovat vain mielipiteitä mielipiteiden joukossa? Who cares?

En oikein ymmärrä mihin itsestäänselvyydet “rinnakkaisista arvioista” liittyvät. Avatar on erikoisuus, joten sen kohdalla jokin yksittäinen media on voinut laittaa samaan kaksikin arviota palstoilleen, ihan hyvä idea. Mutta ei toimi käytännössä muuten, koska valitettavasti kulttuurin tila perinteisessä mediassa muutenkin ahtautuu.

Sanottavan alla lehdessä ja verkossakin on oma nimi, jotta mahdollinen lukija tietää, ketä syyttää… Se ei vie tekstin painoarvoa, vaan saattaa jossain tapauksessa sitä jopa lisätä. Painettu mielipide etabloituneessa lehdessä tai verkkolehdessä, kuten Elitisti, on merkittävämpi kuin mikä tahansa muu mielipide, joka ei saa samaa levinneisyyttä.

Tämä ei tarkoita sitä, että se on välttämättä viisain kommentti elokuvaan, tai ainoa. Mutta se on ehkä näkyvin. Hesaria lukee miljoona ihmistä, Keskipohjanmaata 78 000 silmäparia, Elitistillä on tuhansia kävijöitä päivittäin. Se lisää vastuuta ja asiantuntemuksen tarvetta kirjoittajalta. Mielipiteen esittäjällä ei yleensä vastuuta ole, koska kuka tahansa vastaantulija voi sanoa mielipiteensä vaikka ilmoista ilman, että tarkistamme onko hän ehkä meteorologi.

Eri asia sitten on, pystyvätkö nimensä tekstin alle laittaneet kirjoittajat kantamaan suuremman vastuunsa, kun arvostelu ei ole mikä tahansa mielipide, vaan edellyttää asiantuntijuutta. Sitä ei googlaamisella ja wikipedialla voi hoitaa. Muutenhan arvosteluinstituutiota ei tarvittaisi. Ja kyllähän siitäkin keskustelua on käyty, tarvitaanko sitä. Jos arvostelijoidenkin mielestä heidän kirjoituksensa ovat mielipide mielipiteiden joukossa, vailla tietämystä siitä, minkä mahdollisuuden ja sen mukana vastuun mediassa julkaiseminen tuo, niin kyllähän tuo merkitys mahdollisen lukijankin mielessä aika epämääräiseksi haperoituu.

Jos olisin ajatellut, että sama se, mitä Hesarissa elokuvahistoriasta kirjoitetaan, niin silloinhan olisin voinut jättää sen vain “mielipiteeksi”, johon ei kannata eikä tarvitse reagoida, kun niitähän riittää. Näinhän ei ollut eikä ole. Hesaria ei voi jättää huomioimatta. Ja Hesarin ja Elitistin vilkas mielipiteenvaihto asiasta alustukseni pohjalta - kritiikin merkitys - todistaa minun olleen oikeassa. Eiköhän Elitistikin kommentoinut asiaa, koska asialla on laajempaa mielenkiintoa ja painoa, että kysymys ei ole vain “mielipiteistä”, joita meillä kaikilla on vähän joka lähtöön.

Taivutan rautalangasta: etabloituneessa mediassa ilmestyvä arvostelu ei saisi jäädä “henkilökohtaiseksi mielipiteeksi”.

Vai pitäisikö Elitistin mielestä Powellin ja Pressburgerin elokuvan Kysymys elämästä ja kuolemasta suomalainen arviointi jättää Leffatykin varaan:

”Lopputulos on perinteinen, ´vanha mukava´ brittikomedia, joka ei kuitenkaan kestäne kovin montaa katselukertaa. Ihan kiva, mutta voisi olla kivempikin.”

Onhan sekin mielipide, varmaan hyvin henkilökohtainenkin - mutta onko se arvostelu?
vastaa »
Jari Mustonen kommentoi (9.3.2010 08:33:00)
user avatar En tiedä, minulla on Hannu Björkbacka sellainen mielikuva, että et ole nähnyt kovinkaan montaa eksploitaatioelokuvaa. Jos olisit, ymmärtäisit ettei kyseinen “genre” ole aina kovinkaan tarkasti määriteltävissä.

Esim. Dressed to Killin muotokieli on joissain kohdin kuin suoraan italialaisista 70-luvun gialloista - jotka olivat pitkälti Hitchcockin Psykon ja sitä 60-luvulla seuranneiden psykotrillereiden jälkeläisiä. Ja ei, se ei tee siitä eksploitaatioelokuvaa, kenties vain osoittaa eksploitaatio(elokuva)n popularisoitumisen ja sulautumisen valtavirtaan.

Joka tapauksessa väittäisin, että kriitikolla joka tuntee kyseiset elokuvan alalajit on paremmat resurssit arvioida myös Dressed to Killin sisältöä. Sallitko siis hieman suggestiivisen kysymyksen: montako psykotrilleriä olet katsonut? Entäpä gialloa?

Entäpä Ken Russellin The Devils, kerrotko onko se eksploitaatiota, periodidraamaa vai mustaa komediaa? Tai Pier Paolo Pasolinin Salo: onko se jollain tapaa vähemmän eksploitaatiota kuin Cesare Canevarin L’ultima orgia del III Reich? Ja jos on, niin miksi? Entäpä nykyajan dokumentit: eikö suuri osa niistä hyödynnä mondodokumenttien maailmankatsomusta?

En osta myöskään ajatustasi siitä, että “etabloituneet ohjaajat eivät tee eksploitaatioelokuvia.” Se on paradoksaalinen ja aliarvioiva - sillä mihin sijoittuu tuossa lauseessa ohjaaja, joka on etabloitunut juuri eksploitaation saralla?
vastaa »
Jetro Suni kommentoi (9.3.2010 10:14:00)
user avatar Keskustelu käy mielenkiintoisena, joten en nyt sotke tähän väliin sen enempää kuin esittääkseni yhden huomion ja vastatakseni yhteen kysymykseen, johon koen olevani paras henkilö vastaamaan.

Vastaus Hannun Mikalle esittämään kysymykseen (”Miksi päätoimittajanne toisessa kolumnissaan laskee Elitistin kävijämääriä?”)

Statistiikkojen ja kävijämäärien tutkiskeluun on tietysti moniakin hyviä syitä. Yksi niistä on (totta kai) esiin nostamasi: mitä suurempi lukijakunta, sitä suurempi vastuu on sivustolle kirjoittavilla ihmisillä. Muita syitä ovat mm. sivuston tavoitettavuuden tarkastelu (löytävätkö ihmiset sivustomme hakukoneiden kautta), lukijoiden mielenkiinnonkohteiden seuraaminen (on mukava tietää mitkä arvostelut keräävät eniten lukukertoja - tähän liittyy olennaisesti myös hakusanojen tarkastelu - vaikka sen ei Elitistin tapauksessa tulevaisuuden aihevalintoihin annettaisikaan vaikuttaa), palvelinkapasiteetin tarve (lukijamäärien kasvaessa voidaan tarvita investointeja tehokkaampaan palvelinrautaan) ja esimerkiksi referoivien linkkien tarkastelu, jotta tiedämme millä sivustoilla sivustostamme puhutaan (ja mitä puhutaan) ja kuinka monta aiheesta kiinnostunutta kävijää sivustollemme eksyy muiden sivustojen linkkien kautta.

Huomio Hannulle:

Sinua kun tuntuu kanssakeskustelijoidesi ikä kovasti kiinnostavan (ja miksipä ei kiinnostaisi), niin väärinkäsitysten välttämiseksi todettakoon, että itse olen syntynyt 70-luvun puolella ja lähes kaikki Elitistin kriitikoista ovat minua vanhempia. ”Pojuksi” nimittelemäsi Helminen edustaa toimituksen vanhinta kastia ja oli siis melkoisella varmuudella syntynyt silloin kun sinä katselit De Palman Dressed to Killiä elokuvan ensi-illassa.
vastaa »
Lasse Tapionsalo kommentoi (9.3.2010 11:30:00)
user avatar Arvostelun asiantuntemus näkynee faktoissa, taustoissa, kontekstin tuntemuksessa. Ei tähdissä, eikä absoluuttisesti määrätyssä paremmusjärjestyksessä.
Tottakai on väärin, jos Hesarin arvioija laukoo pokkana mykkäelokuvan olevan lähinnä aikansa reliikki. Ihan kuin ihmisillä ei olisi jo valmiiksi asenteita niitä kohtaan.
Mutta esimerkiksi Curtizin Robin Hood oli periaatteessa aikansa Transformers (joka on tosiaan huono). Jollekin se (RH) varmasti on viiden tähden viihdettä. Taiteellisesti se ei ehkä ole kaikkein kunnianhimoisin, jolloin joku toinen ei sitä viiteen tähteen nosta. Omasta puolestani sanotaan, että on se ainakin neljä tähteä. Katsomisesta on aikaa, enkä kirjaa arkistoihin tähtiä ylös, joten en nyt ihan tarkkaa sano, kun katsomisesta on useampi vuosi.
Definitiivinen Robin Hood -elokuva on tietenkin Jukka Virtasen ;-)
vastaa »
Mika Helminen kommentoi (9.3.2010 14:11:00)
user avatar Kiitos kommenteista Hannu ja muutkin.
IMDb:a kannattaa tietenkin hyödyntää, niin teen minäkin, kunhan muistaa ettei se ole erehtymätön. Ja kuten Jari Mustosen esimerkki osoitti, englanninkielinen wikipedia tarjosi exploitaatio-ilmaisulle laaja-alaisemman tulkinnan.

”Sanaleikkini” ei ollut tarkoitettu sanahelinäksi, vaan huumoripitoiseksi vastineeksi De Palma / Hitchcock -valistuksellesi ja heittämällesi wikipedia-selitykselle exploitaatiosta, joista molemmista hieman haiskahti, että saatat kuvitella ettemme me keskustelukumppanisi täällä tiedä mistä puhumme. De Palman tuotanto ja ”etabloituneisuus” on varsin tuttua.
Ehdin muuten syntyä jo 60-luvun puolella, viitaten pohdiskeluusi ”Dressed To Killin” ensi-illasta mainitessasi.

70-80 -lukujen taitteen slasher-elokuvien boomin aikaan ilmestynyt ”Dressed” täyttää eksploitaation tunnusmerkkejä tätäkin kautta, aikalaisarvosteluissa käytettiin yleisesti ilmaisuja ”exploitatiivinen” ja ”naisvihamielinen” ja elokuvan tagline ”Brian de Palma, master of the macabre, invites you to a showing of the latest fashion… in murder.” ei eroa millään tapaa aikansa ”vähemmän etabloituneiden” ohjaajien elokuvien vastaavista.
Eivätkö muuten elokuvan omistaneet AIP ja Filmways olleet enemmänkin riippumattomia yhtiöitä ja elokuvan budjetti alle puolet tuon ajan isojen yhtiöiden vastaavista. Ei luulisi ainakaan vähentävän tarvetta heittäytyä (exploitatiivisen) sensaatiohakuiseksi.

Se toinen asia. Minäkin olen yrittänyt vääntää rautalangasta, lue huolellisemmin, ”ihan kivaa” en ole missään vaiheessa kaupitellut. Vielä kerran:
Lehdessä A ilmestyy asiantunteva, vastuullinen, informatiivinen elokuva-arvostelu pätevältä etabloituneelta kirjoittajalta. ***
Toisessa lehdessä ilmestyy samasta elokuvasta asiantunteva, vastuullinen, informatiivinen elokuva-arvostelu pätevältä etabloituneelta kirjoittajalta. *****
Kas, ovat eri mieltä muutamastakin asiasta elokuvassa, tähdityskin erilainen.
Ratkaisu: Arvostelut ovat eri henkilön kirjoittamia, eri h e n k i l ö n.
vastaa »
Hannu Björkbacka kommentoi (10.3.2010 22:19:00)
user avatar Juupas, eipäs… Oh, well.

Käy mulle, Jari, että Sinä olet nähnyt enemmän eksploitaatiota, ja minä Sinua enemmän muita elokuvia. Vaadin silti jonkinasteista selkiyttä määrittelyissä.

Vikaan menee ja pahasti, jos De Palman, von Trierin tai Pasolinin elokuvia väkisin tungetaan “eksploitaatioon” - mutta tulkitsin, että olitkin jo luopumassa tämän tyyppisestä turhasta asioiden sekoittelusta. Määritelmät menettävät merkityksensä, jos niitä sovitetaan ihan joka paikkaan. Eksploitatiivisten aihelmien käsittely ei tee elokuvasta eksploitaatioelokuvaa, jos muut ehdot eivät täyty (taideohjaaja, tähtinäyttelijä, iso budjetti - usein kaikki yhdessä). Juu, ruvetaan seuraavaksi määrittelemään taideohjaaja…

Sellainen on vaikkapa parhaan Jeesus-elokuvan tehnyt ateisti-kommunisti-homo Pasolini, joka ei siis tod-el-la-kaan ole eksploitaatio-ohjaaja tehdessään oman näkemyksensä mukaista elokuvatulkintaa de Saden Salósta yhdistäen sen italialaiseen fasismiin. (Se, etten erityisemmin “pidä” elokuvasta, ei tee siitä huonoa, joskin vastenmielisen. Mutta onhan siinä ainakin se yksi kaunis uhman ele!)

Sovitaanko, että Elitistin toimittaja on nähnyt enemmän eksploitaatiota, pornoa ja marginaalia kuin minä. Ja minä olen nähnyt enemmän elokuvia kuin Elitistin toimittaja. So what?

Kyse on siitä, osaako arvostelija tunnistaa hyvän elokuvan vai ei, ja osaako hän kirjoittaa siitä. Ja varmaan siitäkin, kiinnostaako häntä kirjoittaa siitä, kiinnostaako häntä itse elokuva vaiko vain erikoisuudentavoittelu.

Etabloitunut eksploitaation sarkaaja sijoittuu marginaaliin. Jonne ymmärtäisin Elitistienkin käpertyneen, mutta arvostelujenne aihepiirin laajeneminen on toki ilahduttavaa. Onhan taide-elokuva aina vähän marginaalista…
vastaa »
Hannu Björkbacka kommentoi (10.3.2010 22:23:00)
user avatar Kiitos, Jetro!

Minua todellakin lämmittää tieto siitä, että minun onnellisen tietämättömänä katsellessa Dressed to Killiä, jossain kitisi jo tuleva Elitisti, joka sedälle sitten voi vuosia jälkeenpäin selittää, mitä oikeastaan tuolloin näin - ja näinkö ollenkaan!

~(;^)~~(;^)~~(;^)~
vastaa »
Hannu Björkbacka kommentoi (10.3.2010 22:45:00)
user avatar Eipä ollut Sinuakaan, Lasse, syntynyt kun tämä papparainen varhaisnuorena katsoi ensimmäisenä suomalaisena teatterielokuvanaan Noin seitsemän veljestä. Spedesploitaatiota parhaimmillaan (paitsi ikävystyin siinä Robinin ja metsänneitojen tanssimusikaalivälikkeessä - odotin kai tulevaa suosikkiani Seitsemän veljeksen morsiamia räjäyttämään tanssimusikaalipankin!)

Tolkun asiaa oli viestissäsi. Joten miksi pilaat vaikutelman vertaamalla Robbania Transuun! Jälkimmäinen on yskös ja jätös, ihan jööttiä - jonka kaikki sellaiseksi tunnistavat, sen sijaan Robin Hoodin laadukkuus oli heti havaittavissa. Kukaan ei halua tänään Transformersia muistaakaan (jos se olisi jotenkin mahdollista eivätkä Elitistit eksploitatiivisesti sitä toisi esille), mutta Hood muistetaan - ja nimenomaan tämä versio - vielä sitten kun Scottinkin versio on unohdettu. (No, tämä nyt oli vain ennustus, joka perustuu ohjaajan parhaaseen historiaseikkailuun Gladiaattoriin ja huonoimpaan Kingdom of Heaveniin, jotka molemmat olivat siis Adventures of Robinia huonompia - muuten toivotan näkemättömälle elokuvalle tavanomaiseen tapaani mitä parhainta menestystä, ei minua huvita lähteä elokuviin jo etukäteen pettymään - ja pidän vanhan ajan seikkailuista, Avatarissakin).

Chris Tookey laskee hauskassa kirjassaan The Critics’ Film Guide (Boxtree, 1994) siihen astisista arviolähteistä keskiarvot elokuville. Curtizin teos saa pisteitä 9.73. En tiedä, mutta veikkaanpa, ettei Transformers millään ilveellä pääsisi edes puoleenväliin - vilkaisepa vaikka mrqe.com’in pisteitä (etenkin niitä arvioita, jotka eivät jää kaverimielipiteen asteelle).

Mielenkiinnosta vilkaisin Arsenikin pisteet samassa kirjassa. 7.92. Olin järkyttynyt. Niin huonolle filmille! No, puolustan viimeiseen saakka heidän oikeuttaan olla väärässä. Ja suosittelen, että Elitisti seuraavassa poikien illassaan vetää pimennysverhot eteen ja pyörittää porukalle tämän Capran. Kuulisiin NIIN mielelläni muidenkin pisteet tälle kammotukselle. Yllytän teitä kehumaan sitä!
vastaa »
Jari Mustonen kommentoi (11.3.2010 08:45:00)
user avatar Hyvä Hannu Björkbacka, en ole luopumasta mistään, koska en ole missään vaiheessa sekoitellut asioita.

Kukaan ei ole sanomassa sinulle mitä näit, kun joskus 80-luvun alussa näit Dressed to Killin - mutta ymmärrät varmasti että näkökulman laajentaminen entisestään avaa elokuvaa, ja siitähän me puhumme: elokuvien sijoittamisesta oikeaan historialliseen kontekstiin.

“Sovitaanko, että Elitistin toimittaja on nähnyt enemmän eksploitaatiota, pornoa ja marginaalia kuin minä. Ja minä olen nähnyt enemmän elokuvia kuin Elitistin toimittaja. So what?”

Elitistin toimittaja on saattanut nähdä kenties enemmän myös 60-luvun kauhua, tsekkiläistä uutta aaltoa tai japanilaista samuraidraamaa, espanjalaista 70-luvun elokuvaa tai taide-elokuvien kipupisteitä (en tiedä), mutta siitä ei ollut kysymys - vaan Dressed to Killin tulkitsemisesta.

Minua kiinnostaa myös tämä määritelmäsi:

“Etabloitunut eksploitaation sarkaaja sijoittuu marginaaliin.”

Kerrotko päteekö tämä vain ohjaajiin, kuten Sergio Leoneen? Vai pitäisikö etabloituminen eksploitaatioon laajentaa käsittämään myös säveltäjät, kuten esim. Ennio Morricone, tai kuvaajiin? Vittorio Storaro? Luciano Tovoli?

Kovasti vähättelemäsi eksploitaatioelokuva on itse asiassa sangen mielenkiintoinen tutkimuskohde juuri siksi, että sen löytää kulttuurin joka kerroksesta.

Kysymyshän on juuri kulttuurista ja siitä millaisia elokuvia se tuottaa. En tiedä oletko lukenut semiotiikkaa, mutta yksi keskeinen ajatus kulttuurin rakenteessa on marginaalin työntyminen kohti keskustaa. Sama pätee myös elokuvien historiaan ja siten elokuviin.

Sivuuttamalla marginaalin valitsee suotta aivan liian ahtaan näköalan.
vastaa »
Jetro Suni kommentoi (11.3.2010 10:21:00)
user avatar Hannulle:

”Etabloitunut eksploitaation sarkaaja sijoittuu marginaaliin. Jonne ymmärtäisin Elitistienkin käpertyneen, mutta arvostelujenne aihepiirin laajeneminen on toki ilahduttavaa. Onhan taide-elokuva aina vähän marginaalista…”

Elitistit eivät suinkaan ole käpertyneet marginaaliin, kuten virheellisesti oletat. Verkkolehdessämme pyrimme toki pääasiallisesti käsittelemään valtavirran ulkopuolelle jääviä marginaalielokuvia, koska niitä ei nykyisellään juuri missään muissa medioissa suomenkielellä käsitellä. Mustonen ehtikin jo omassa viestissään täsmentää miksi aihealueen käsittely on sekä mielenkiintoista että hyödyllistä.

”Suosittelen, että Elitisti seuraavassa poikien illassaan vetää pimennysverhot eteen ja pyörittää porukalle tämän Capran. Kuulisin NIIN mielelläni muidenkin pisteet tälle kammotukselle. Yllytän teitä kehumaan sitä!”

Eipä tule Arsenikille ja vanhoille pitseille kehuja ainakaan minun suunnaltani, vaikka kuinka yllytät - enkä mielelläni ketään tuolla elokuvalla elokuvaillassakaan kiusaisi, en poikia enkä tyttöjä. Teos on kauttaaltaan erittäin keskiverto ja lisäksi ylipitkä, mikä johtaa siihen että se uhkaa loppupuolella taipua jo huonoksi. Teatraalinen ylinäytteleminen on toki tietoinen tyylivalinta, joskaan se ei itseäni erityisemmin sykähdyttänyt - itse kun katson teatteria mieluiten teatterissa enkä elokuvissa. Jos tähditys kiinnostaa, niin oma arvosanani elokuvalle on **½
vastaa »
Lasse Tapionsalo kommentoi (11.3.2010 12:09:00)
user avatar Transformers sinänsä on huono vertaus juu, mutta otin sen koska siitä mainittiin aiemmin.
Capraa pyörittelin kirjastossa kädessä, mutta ei mahtunut sallittuun lainamäärään kuitenkaan. Kuten jo aiemmin sanoin, ei niin kiinnosta. Muutenkaan 30-40 -luvun Hollywood- perusdraama ja -komedia ei ole suurimman intressin saraa. Capralta olen nähnyt kai vain JOULUleffan ja Läpiä päässä.
vastaa »
Hannu Björkbacka kommentoi (13.3.2010 13:48:00)
user avatar Lasse Tapionsalon lyhyeen kommenttiin:

Ei pidä käyttää huonoja vertauksia, varsinkaan, jos ne itsestäkin tuntuvat huonoilta jo syntyessään. Ne eivät kelpaa argumenteiksi eikä asia siitä selvene.

Et, Lasse, menetä mitään, jos jätät Capran Arsenikin väliin. Sen sijaan ”joululeffa” It’s a Wonderful Life on mestariteos. Ja ne ovat aina poikkeuksia. Siksi tuntuu kummalta, että tässä yhteydessä puhut 30-40 -lukujen ”perusdraamaasta ja -komediasta” Sinulle epäkiinnostavina.

Capra parhaimmillaan ja etenkään Preston Sturges ei ole väheksyttävää tai ohitettavaa ”perus”kamaa, ne olisi kyllä hyvä tuntea. Ne ovat mestariteoksia, poikkeuksia, sillä lailla ”marginaalia”. Jos niitä ei ole nähnyt, voi olla, että moni myöhempi uudelta vaikuttava juttu elokuvassa onkin uuden ruudin keksintää. Kiva olisi tietää alkulähteet.
vastaa »
Hannu Björkbacka kommentoi (13.3.2010 14:31:00)
user avatar Jari Mustoselle:

Kun, Jari, toistamiseen korostat sitä, miten paljon enemmän olet nähnyt joitain elokuvien lajeja, tämmöinen kilpailumieli on varmasti Sinulle tärkeä juttu. Joten onnittelen perehtyneisyydestäsi.

Katsomisessasi ei sitten varmaan ole muitakaan aukkoja. Olet nähnyt olennaiset fordit, keatonit, hitchcockit britti- ja amerikankausilta, loseyt, langit, tarkovskit, bergmanit, bressonit, wellesit, kurosawat, hawksit, roegit, truffaut’t, rohmerit, altmanit, scorseset, de palmat, coppolat, wilderit, lubitschit, siodmakit, tourneurit, powellit ja pressburgerit, renoirit, kubrickit, fellinit, eisensteinit, ozut, wylerit, cukorit, allenit, curtizit, herzogit, chaplinit, mamoulianit, lumetit, mallet, minnellit, mizoguchit, murnaut, ophulsit, peckinpahit, pennit, polanskit, rayt (ja rayt), sirkit, tatit, vidorit, sternbergit, stroheimit, wellmanit, mannit (Anthony), antonionit, buñuelit, browningit, donenit ja kellyt, flahertyt, formanit, fullerit, laughtonin, saurat, almodóvarit, lewisit, pakulat, reedit, rossenit, ulmerit, whalet, derenit, braghaget, angerit… Hienoa! Siitä on hyvä alkaa vaikkapa marginaalin ja eksploitaation harrastus, kun keskeiset on nähty, eikä ruutia tarvitse keksiä uudestaan.

En tiedä mihin Sinä sijoitat Ilmestyskirja. Nyt -elokuvan mestarikuvaajan tai säveltäjän, joka on moninkertainen Oscar-ehdokas? Et kai vain marginaaliin, tai eksploitaatioon? Mutta be my guest!

Olen lukenut Sitneyn Visionary Filmin 1977, Metzin Film Languagen vuonna 1987, Bordwellin Making Meaningin vuonna 1991 - ja kerron toki lisää elokuvakirjastostani ja lukeneisuudestani, jos se tosiaan kiinnostaa.

Mutta olen samaa mieltä kuin John Cale laulussaan Sabotage: ”Whatever you learn in books, leave it there!” Teoria, tieto, lukeneisuus on hyvä tausta, mutta elokuvan vastaanotat ihan itsenäsi, omalta pohjalta.

Muuten käy niin, että laukoo itsestäänselvyyksiä suurinakin viisauksina. Mitä uutta on siinä, että pienistä puroista kasvaa suuria, että pienen piirin ideat, jos ne toimivat, leviävät laajemmalle. Näinhän esimerkiksi 80-luvun musavideot hyödynsivät avantgarde-elokuvaa, tai markkinamiehet vesittävät yhden nuorisoliikkeen toisensa jälkeen.
vastaa »
Hannu Björkbacka kommentoi (13.3.2010 14:35:00)
user avatar Hei Jetro! En ehdi nyt edellisten lisäksi kommentoimaan Sinun osuuttasi. Täytyy lähteä katsomaan Alicea 3d:nä.

Radiohiljaisuus minun osaltani ei taaskaan johtunut kisaväsymyksestä, hienoisesta kyllästymisestä kyllä (toistamaan kollegoillesi moneen kertaan jauhettuja ja selvitettyjä juttuja) - ja siitä, että arvostelijan on hyvä kirjoittaa pari arvosteluakin aina väliin, uskottavuuden såilymiseksi.
vastaa »
Jari Mustonen kommentoi (13.3.2010 15:30:00)
user avatar Hienoa Hannu Björkbacka,

Olemme molemmat nähneet elokuvia. Kuten jo totesin, osoitin genre-esimerkeilläni vain puutteellisen kontekstin tuntemisesi Dressed to Killin suhteen - mutta ymmärrän hyvin, että haluat viedä keskustelua tähän suuntaan, että kuka on nähnyt mitäkin. Jos nyt välttämättä haluat tietää, niin kyllä, olen nähnyt oleellisimmat elokuvat useimmilta mainitsemistasi nimistä - onko siinä jotain ihmeellistä? Luulenpa, että moni muukin on nähnyt.

Kuitenkin on typerää lähteä väittelemään Dressed to Killin eksploitaatioviittauksista näkemättä yhtään(?) gialloa - siinä kritiikkini siemen sinua kohtaan tässä asiassa.

Mika Helmiselle kirjoitit:

“Sanaleikkisi -sploitaation suhteen osoittaa viimeistään, että käytät(te) ilmaisua sanahelinänä, sisällyksettömänä terminä, joka ei tarkoita oikeastaan mitään.”

Edelleen on typerää väittää jotain tällaista tutustumatta itse kyseisen termin sisältöön. Ymmärrät varmasti, että eksploitaatio on elokuvana usein paitsi veteen piirretty viiva myös kerronnalliseksi elementiksi valittu kieli, siinä missä minimalismi ja surrealismikin. Tätä “kieltä” ovat hyödyntäneet mm. Pasolini, Russell ja miksei Kubrickin - kuten olen yrittänyt sinulle terottaa. Kaikkea ei voi lokeroida.

Ymmärrän, että sinulla on myös suuri tarve sijoittaa allekirjoittanut marginaalin harrastajaksi - näin asia ei kuitenkaan ole, vaikka mielelläni tutustun toki myös tähän elokuvahistorian alakategoriaan (olihan esim. kovasti rakastamasi Buñuelkin aluksi kaikkea muuta kuin valtavirtaa). Marginaalielokuva ei kuitenkaan millään tapaa rajoita elokuvaharrastustani, joskin tarjoaa mielenkiintoisia näkökulmia kulttuuriin.

“En tiedä mihin Sinä sijoitat Ilmestyskirja. Nyt -elokuvan mestarikuvaajan tai säveltäjän, joka on moninkertainen Oscar-ehdokas? Et kai vain marginaaliin, tai eksploitaatioon? Mutta be my guest!”

“Etabloitunut eksploitaation sarkaaja sijoittuu marginaaliin.”

Vittorio Storaron alku-uran takaa löytyy myös sellaisia elokuvia (niin, gialloja) kuin The Bird with the Crystal Plumage, The Fifth Cord ja Footprints on the Moon. Nostin nimen esille, koska minua kiinnosta tietää milloin kyseisestä kuvaajasta etabloitui jotakin enemmän kuin pelkkä “eksploitaation sarkaaja”. Sikäli jos olet nähnyt jonkun mainitsemistani elokuvista, kysyisin myös onko hän niissä jotenkin huonompi kuin tunnetuimmissa teoksissaan? Toisin sanoen, määritteleekö elokuvagenre jollain tapaa lahjakkuutta?

Ennio Morriconen ura väheksymäsi “marginaalin” parissa olikin jo sitten huomattavasti laajempi.
vastaa »
Lasse Tapionsalo kommentoi (13.3.2010 17:34:00)
user avatar Vertaus täytti tarpeensa, molemmat ovat aikansa suuren yleisön viihdespektaakkeleja. Transformers nyt vain on huonompi elokuva.
Tarkoitin perusdraamaa ja -komediaa lähinnä genrenä. Toki mestariteoksia varmasti löytyy. Vaikkapa Film noireja ja eurooppalaista elokuvaa on tuolta aikakaudelta tullut paljon kattavammin katsottua. Vaikka JOULUleffasta pidinkin, ei Capra valtavassa katselujonossa ole kovin kiireisenä. Ehkä loppuvuodesta tulleet olisin laittanut boksille, jos olisi silloin tallentava ollut. Kyllä noitakin tulee eteen tullessa katsottua, etenkin sellaiset “perusklassikot” yrittää katsoa, kuten vaikka Lubitchin To be or not to be (on siis nähty). Sturgess on jäänyt toistaiseksi lähes kokonaan näkemättä, mutta esim. Sullivan’s travels on “joskus” katsottava.
vastaa »
Hannu Björkbacka kommentoi (14.3.2010 12:52:00)
user avatar Jari M. nyt jatkaa sekoilujaan. Olen tietysti iloinen, että hän aloitti tämän kolumnin vaatimattomasta aiheestani, mutta tosiasiahan on, niin kuin olen edellä yksityiskohtaisesti selvittänyt, että Jari lähti soitellen sotaan, ilmeisesti rakastamansa eksploitaation innoittamana, niinpä kolumni oli täynnä asiavirheitä ja vääriä tulkintoja ja ylimielisyyttä.

Itse aloittamansa itsekehun ansioistaan elokuvankatsajona hän nyt yrittää hömelösti kääntää minun suuntaani. Ei onnistu.

Lainaurs Mustoselta: “Edelleen on typerää väittää jotain tällaista tutustumatta itse kyseisen termin sisältöön. Ymmärrät varmasti, että eksploitaatio on elokuvana usein paitsi veteen piirretty viiva myös kerronnalliseksi elementiksi valittu kieli, siinä missä minimalismi ja surrealismikin. Tätä “kieltä” ovat hyödyntäneet mm. Pasolini, Russell ja miksei Kubrickin - kuten olen yrittänyt sinulle terottaa. Kaikkea ei voi lokeroida.”

Nyt Mustonen sanoo jo, hänkin, mielipiteitäni typeriksi. Alentuvasti hän kehottaa minua ymmärtämään jotain, mitä hän itse ei ole tuntunut ymmärtävän. Kun isolla budjetilla, isoilla tähdillä ja tunnetuilla ohjaajilla tehty elokuva sisältää shokeeraavia tai sensationalistisia aineksia, kyseessä ei ole eksploitaatioelokuva”. Ja Morriconen sekä Storaron on heidänkin täytynyt tietysti uransa jostakin aloittaa, ennen läpilyöntiä. Mutta juuri tähän ihmeellisen inttävään kaikki on eksploitaatiota “lokerointiin” Mustonen syyllistyy itse.

On myös “typerää” väittää, että eksploitaatio olisi vaikkapa surrealismiin verrattava ilmaisumuoto, saati “kieli”.

Joten Jari saa minun puolestani nyt pitää “siemenensä” ihan itsellään.

Koska minun ei tarvitse kuunnella tai lukea typeryyksiä, joita hän minulle niin asiantuntevasti “terottaa” (sic), lopetan keskustelun Jari Mustosen kanssa tähän. Toivotan kuitenkin hänelle hyvää loppuelämää valitsemiensa harrastusten parissa.
vastaa »
Jetro Suni kommentoi (14.3.2010 14:03:00)
user avatar Kyllä Mustosen esittämät kysymykset ovat täysin valideja ja asiallisen vastauksen arvoisia.

Oma vastauksesi kuitenkin kielii siitä, että haluat tekosyin - kuten “kolumni oli huono”, “kommentista löytyi typo” ja “vastakeskustelija on ylimielinen ja ärsyttävä” - selitellä itsesi ulos keskustelusta, jossa et tunne olevasi kovin vahvoilla.

Vielä eksploitaatiosta:

Eksploitatiivisuus on tyylivalinta - voidaan toki puhua myös ilmaisumuodosta tai kielestä - siinä missä surrealismi tai teatraalisuuskin, ja tokihan eksploitatiivisia elementtejä on löydettävissä lähes mistä tahansa elokuvasta, etenkin jos niitä etsimällä etsii - joskaan kaikki elokuvat, joissa esiintyy eksploitaatiota, eivät tietenkään ole eksploitaatioelokuvia (eikä täällä varmasti kukaan ole ollut niin väittämässäkään). Eksploitaatioelokuviksi on oikein laskea ne elokuvat, joissa eksploitaatio dominoi yli elokuvan muiden peruselementtien. Rajanveto ei eksploitaation tapauksessa ole tietenkään sen helpompaa kuin perinteisten genrerajanvetojenkaan kohdalla ja rajojahan voidaan joskus myös vedellä tarkoitusperäisesti ”väärin”; esimerkiksi markkinointimielessä ei-kovin-eksploitatiivinen -elokuva voidaan niputtaa eksploitaatioksi, jos katsotaan sen lisäävän elokuvan kysyntää, samoin kuin draamavoittoista elokuvaa voidaan menekin kasvattamiseksi markkinoida ensisijaisesti komediana (mm. Nicolas Cagen Family Man jne.)
vastaa »
Jari Mustonen kommentoi (14.3.2010 16:11:00)
user avatar Kiitokset vastauksestasi Hannu Björkbacka,

Se osoittaa, että kritiikkini sinua kohtaan oli alkuperäisessä kolumnissani oikein mitoitettu. On oikeastaan harmillista, että kaltaisesi elokuviin palavasti suhtautuva kriitikko on jättänyt käytännössä kokonaan tutustumatta yhteen elokuvan alalajiin.

Toisaalta peräänkuulutat mykkäelokuvien historiallisen arvon tunnustamista, mutta ylenkatsot toista, hyvin keskeistä elokuvakielen muotoa, jota monet ohjaajat ovat käyttäneet alleviivatessaan esim. väkivaltaa tai väkivallan sosiologisia vaikutuksia, ja joka toisaalta edustaa elokuvien pulp-kulttuuria.

“On myös “typerää” väittää, että eksploitaatio olisi vaikkapa surrealismiin verrattava ilmaisumuoto, saati “kieli”.”

“Kun isolla budjetilla, isoilla tähdillä ja tunnetuilla ohjaajilla tehty elokuva sisältää shokeeraavia tai sensationalistisia aineksia, kyseessä ei ole eksploitaatioelokuva”.”

Eikö tuossa ole ristiriita? Toisaalta väität, että eksploitaatio ei ole ilmaisumuoto, ja heti perään esität että myös ns. valtavirta saattaa käyttää eksploitatiivisia elementtejä kerronnallisena kielenä.

Toivottavasti olet tutustunut edes Quentin Tarantinon filmografiaan - kun kerran lähestyminen aiheeseen Pasolinin, Russellin ja Kubrickin kautta on osoittautunut sinulle haasteelliseksi.

Jos palataan eksploitaation laajemmasta määritelmästä ns. puhtaaseen eksploitaatioelokuvaan, niin budjetin pienuus on toki usein yksi määrittävä tekijä. Sen sijaan tähtien ja ohjaajien tunnettavuus on jälleen altis debatille - kuten jo osoitin esimerkeilläni.

Ensi kerralla, kun palaat kanssani aiheeseen, toivon että olisit edes hieman perehtynyt siihen - tällaisena dialogi kun ei käy tylsäksi vain sinulle, mutta myös minulle.

Toisaalta ei ristiriitoja pidä pelätäkään - elokuva on laaja kenttä, josta löytyy työnsarkaa kaikille, eikä yksi ihmiselämä riitä kaiken näkemiseen.

Kaikkea hyvää siis myös sinulle.
vastaa »
Hannu Björkbacka kommentoi (14.3.2010 17:04:00)
user avatar Kiitos Jetro, osallistumisesta tähänkin. Mutta ei, en ole syypää keskustelun jumiutumiseen, kun Elitistit sortuvat alatyyliin. Sitä en lainkaan epäile, etteivätkö he olisi omassa marginaalissaan, eksploitaatiossa ja pornossa, ehkä hyvinkin vahvoilla, olkaatten hyvät vaan.

Mutta nostaessanne eksploitaation taidesuunnaksi (vrt. surrealismi) olette mielestäni heikoilla ja hakoteillä. Juu, Dressed to Kill saattaa sisältää eksploitaatiota (jos väkivalta, ristiinpukeutuminen ja seksin käsittely sitä on), mutta se ei ole eksploitaatioelokuva, koska sen joidenkin piirteiden esiintuominen - saati hyvin yleisten markkinointitekstien todisteeena esittäminen - ei siitä sellaista tee. Ihan sama kuin sanoisin, että Dressed on jännityselokuva, ei hirveän ilmaisevaa?

Esityksesi kompromissina tuntuu hyvältä: elokuvat, joissa eksploitaatio on määrittävä tekijä ovat eksploitaatiota. Siihen joukkoon Dressed tai Psyko tai Salò eivät tietenkään kuulu.

Käsittääkseni keskustelu ei myöskään koskenut pääasiallisesti eksploitaatiota, vaan se pitäisi olla keskustelussa marginaalissa, mutta nyt Elitistit ovat halunneet jostakin syystä ottaa sen keppihevokseen.

Ja suothan anteeksi, Jetro, jos en keskustele herrojen enkä narrien kanssa, jotka katsovat sopiviksi nimittää keskustelukumppaneita tai heidän mielipiteitään typeriksi. On minulla nimittäin muutakin ja mielenkiintoisempaa tekemistä. Alatyyliin sortuvat jääkööt omiin leikkikehiinsä bullyilemään.

Mukavaa viikonloppua~(;^)~
vastaa »
Hannu Björkbacka kommentoi (28.3.2010 17:07:00)
user avatar Hei, Elitistit!

Kun ei teille näy kukaan muu kirjoittavan ja kommentoivan - ehkä syynä kolumnit tai asenteenne kvg-meitä-ei-kiinnosta-se-mikä-teitä-kiinnostaa - niin heitänpä tässä pitkästä aikaa jonkun mietteen, kun satuin bussimatkalla lukemaan mielenkiintoisen kirjan. Ja muistan kyllä John Calen kehotuksen kirjojen suhteen, mutta eihän sitä aina jaksa hyviäkään ohjeita kuunnella…

Kirjassaan The Death of the Critic (Continuum, 2007) brittitohtori Ronan McDonald Readingin yliopistosta kyseenalaistaa internetin näennäisdemokratian. Verkko ja blogit tarjoavat sijan marginaalisille aiheille, joita ei tilan puutteen vuoksi käsitellä printtimediassa. Ongelmana on laajan yleisön kannalta kulttuurisen keskustelun pilkottuminen. Kaikille löytyy kaikkea, mutta kenenkään ajatuksia ei haasteta tai mielenkiinnon alueita laajenneta.

Internetin käytön helppous voi kirjoittajan mielestä heikentää sen luotettavuutta. Verkosta puuttuu McDonaldin mielestä vastuullisuus. Laaduntarkkailu, faktojen tarkistus ja itsekorjaavuus ovat itsestäänselvyys julkisemmin valvotuissa paperilehdissä. (No, tästä voidaan olla montaa mieltä!)

Yliopistomiehestä on haitallista, jos kuuntelemme vain niitä, jotka jo jakavat kiinnostuksemme kohteet ja taipumuksemme. (Koskisiko tämä Elitistiä?) Yleisö haluaa aina sitä, mistä tietää etukäteen nauttivansa. Sitä ei kiinnosta, mikä asiantuntijoiden mielestä tekisi sille hyvää. Tämä johtaa McDonaldin mielestä maun heikkenemiseen ja arviointikyvyn taantumiseen. Osaava arvostelija voisi houkutella yleisön oudonkin teoksen äärelle, antamaan sille mahdollisuuden. (Tämäkin voisi tarkoittaa vaikkapa Elitistiä!)

Moraaliset ja esteettiset arvot voivat brittitohtorin mukaan olla yhteiskunnallisesti määrittyneitä ja suhteellisia, mutta se ei tee niistä sattumanvaraisia tai turhia. McDonald vetää jopa natsikortin lainatessaan runoilija W.H. Audenia: ”Jos natsit ovat väärässä ja me oikeassa, mikä tekee meidän arvomme oikeiksi ja heidän vääriksi?” Jollemme taideteosten paremmuutta vertaillessamme voi vedota johonkin jaettuun tunteeseen tai kulttuuriseen perustaan, emme voi myöskään väittää, että yksi moraalinen valinta on parempi kuin toinen, McDonald summaa. ”Mikä olisi ahneelle, välittömän tyydytyksen kulutusyhteiskunnalle sopivampi kuin ajatus, että kulttuurinen laatu riippuu yksityisistä mauista ja mielipiteistä?”

McDonald pelkää, että tasapäisen verkkokeskustelun maailmassa tuoreet näkökulmat hukkuvat keskinkertaiseen ja jopa henkilökohtaisuuksiin menevään massaan. Kriitikon kuolemasta huolestunut yliopistomies haluaa palauttaa arvoonsa kreikan kielen sanan ”krites”: tuomari. Jotta kritiikki säilyisi merkityksellisenä ja jotta se kiinnostaisi laajaa yleisöä, sen pitää McDonaldin mielestä olla arvottavaa - ei arvanheittoa.

Semmoista höpisee Ronan McDonald - ei siis Ronald MacDonald! Ja minä vielä palaan nettisaittienkin kohdalla perustelujen tärkeyteen, tietämykseen ja uskottavuusvaatimukseen. Vaikka puolustan viimeiseen asti oikeuttanne olla väärässä, itse en esimerkiksi vakuutu, jos puolihuolimattomasti ja asiantuntemattomasti heivataan joku Godard pois turhakkeena ja moititaan Kaurismäen elokuvien muotoa - kun iso G on kehittänyt juuri elokuvan rakennetta, tai sitä ”kieltä”, jos nyt ihan välttämättä niin halutaan, ja iso K taas on vankimmillaan juuri filmiensä muodossa - jos samalla kohotetaan joku Master and Commander vuosikymmenen elokuvaksi, tai toisaalla luonnehditaan jotain Buñuelia ”valtavirranohjaajaksi”. Kyllä sellainen verkkotietämys saa etsimään sitä second opinionia…

Jetrolle terveisinä, että katsoin vasta dvd-julkaisun myötä “von” Trierin Antichristin. Kuvaukseltaan komeana se olisi vaatinut valkokankaan, mutta minkäs teet. Luonnehtiessasi, Jetro hyvä, minun vuosikymmenen filmivalintojani - http://www.00-luku.blogspot.com - noin neljän tähden jutuiksi, sallinet, että ilmoitan, ettei Antichrist minusta ollut viiden tähden arvoinen? Ei edes neljän. Itse annan sille kaksi tähteä, näyttelijöille. Toisaalta huomasin ilokseni listallasi venäläisen Paluu-elokuvan tekijän uudemman filmin, se minun täytyy saada katsottavaksi tietysti , kun pidät sitä niinkin hyvänä.

Elokuvista on sitten kiva väitellä! Jatketaan samaan malliin. Näihin kuviin ja tunnelmiin päätän lähetyksen ja toivotan räystästippuvaa kevättä.

~(;^)~ Hannu
vastaa »
Jetro Suni kommentoi (29.3.2010 18:31:00)
user avatar Hannun kommenttiin vastattu aiheeseen paremmin sopivan kolumnikirjoituksen alla:

http://www.elitisti.net/populisti/artikkeli/2010/03/016201/kaikuja_norsunluutornista.html
vastaa »
juha saari kommentoi (6.4.2010 11:33:00)
user avatar Eksploitaatiosta lyhyesti:

Esitän, että eksploitaatio olisi teoksen tekijän ja tuotantokoneiston aikomusten laadun asteen määritelmä. Siis eräänlainen ilmaisun sävyasteikko enemmän kuin elokuvan yksityiskohtien tai genretunnisteiden nimitys.

Kun Teemu Mäki tappoi aikoinaan kissan, voisiko ajatella että mikäli kissä kuoli Mäen taideinstituutiossa edistymisen ja hänen sellaisen pyrkimyksensä vuoksi, voimme ajatella sen olevat eksploitaatiota, siis yleisön “alhaisten” viettien ja kissan hyväksikäyttöä Mäen etujen vuoksi. Jos taas kissan katsotaan kuolleen taiteilijan vuoksi, siis siksi, että Mäki halusi tuntea olevansa eksitentiaalisesti itselleen rehellinen (yleisöllehän riittää se, että se luulee kissan aidosti kuolevan), voisi ajatella, ettei kyse ole eksploitaatiosta sanan puhtaassa merkityksessä.

(Itse uskon jälkimmäiseen tulkintaan Mäen kohdalla, oli itse teosta mitä mieltä tahansa.)
vastaa »
Jetro Suni kommentoi (6.4.2010 14:10:00)
user avatar Ihan pätevää eksploitaatiopohdiskelua Juhalta.

Palasin tähän kommenttiketjuun kuitenkin lähinnä vain mainitakseni löytämäni kirjoituksen, joka käsittelee tätä nimenomaista kolumnikirjoitusta ja yllä käytyä keskustelua. Saattaa kiinnostaa muitakin. Teksti löytyy täältä:

http://elokuvaroskaa.blogspot.com/2010/04/kirjoittaa-elokuvista.html
vastaa »
Hannu Björkbacka kommentoi (7.4.2010 17:59:00)
user avatar En valitettavasti voi pitää ELOKUVAROSKAA- blogistin kommentteja aivan yhtä kiinnostavina kuin Jetro - ainakaan siltä osin kuin se koskee minua.

Panokseni kommentointi kun antaa kuvan, ettei blogisti ole perehtynyt itse keskusteluun tai sitä ymmärtänyt. Elitistin ensimmäinen kolumnihan niputti asioita virheellisesti, jotka sitten jatkossa kohteliaimmin, mutta yksityiskohtaisesti ja asiallisesti pyrin oikaisemaan. Asenteellisuus on siis leimallista Elitistin kolumneille, minä olen vain pyrkinyt oikomaan suurimpia väärinkäsityksiä.

”Pitäisikö elokuvista yleensäkään edes kirjoittaa? Mainostaa niitä vaiko purkaa elokuva palasiin ja koota se uudelleen toisella liimalla?”, kysyy blogi “Elokuvaroskaa”.

- Pitäisi. Elokuvista kirjoittaminen ja erityisesti niiden arvosteleminen on taiteeseen ja kulttuuriin liittyvää tärkeää keskustelua, joka sivutuotteena lisää vielä kyseisen teoksen kierrätysaikaa. Mainostamisesta huolehtikoot muut kuin arvostelijat. Miksei arvostelua voi palasteluksi ja liimailuksikin kutsua, mutta tietenkään kritiikki ei ole taideteoksen tekemistä uusiksi, vaan tulkintaa ja arvottamista.

- Tietääkseni kaikissa itseään kunnioittavissa lehdissä on vielä elokuva-arvostelijat ja -palstat, joita en kutsuisi teollisuuden ja ilmiöiden tutkailuksi ainakaan pääosin. Itse olen arvostelija, joka tekee myös asiasisältöpainotteisia haastatteluja ja kolumneja. Toki alan ilmiöitä ja teollisuutta voi ja pitääkin myös kritisoida.

- Itse olen kirjoittanut säännöllisesti ja julkaistavaksi jo yli 20 vuotta. Se on edelleen intohimo, aivan niin kuin kohteensa. Olen kirjoittajan kanssa samaa mieltä: jos se tuntuu raskaalta eikä siihen tunne vetoa, ei kannata kirjoittaa. Toisaalta, jokaisella on huonot päivät, mutta kirjoittamisen kannalta ne voivat muuttua hyviksi, kun vain paneutuu ja keskittyy. Usein arvostelu kirjoittaa sitten itse itsensä. Elokuvakirjoittaminen, joka on juonitiivistelmää, on turhaa. Se on mainontaa ja markkinointia, joka kuuluu muille kuin arvostelijoille. Syväanalyysitkin ovat tärkeitä, kunhan ne eivät erakoidu. Turhaa nokittelua kannattaa välttää, mutta kriittisiä puheenvuoroja elokuvista (niin kuin muustakin taiteesta) ja sen arvostelusta ei ole mielestäni tosiaankaan liikaa. Filmihullu on instituutio kyllä, ja siinä on joskus ärsyttävän sisäänpäin kääntyneitäkin juttuja. Mutta toisaalta siinä on ohittamattomia juttuja, haastoja suoraan hevosen suusta (Sodankylä) ja elokuvahistoriallisuutta ja vaihtoehtoja, joita mikään muu media ei Suomessa tarjoile. Pitää paikkansa, että Filmihullun arviot ovat popularisoituneet, mutta pyrkivät kuitenkin säilyttämään tasonsa. (Vaikka en kyllä allekirjoittaisi esim. viime numeron Jos rakastat -musikaalin arviota!)

- Niin. En tietysti voi mitään sille, jos asiallista, aiheen tullen kärkevääkin kommentointiani joku ulkopuolinen ja keskusteluun aiemmin mitenkään osallistumaton nimittää ”pönkittämiseksi”. Tietääkseni en ole käyttänyt ”harrastelija”-nimitystä? Koska olen myös harrastajanäyttelijä, olen jo pitkään korjaillut tahoja siellä ja täällä, jotka kutsuvat aitoja harrastajia ”harrastelijoiksi”. Harrastelijahan tarkoittaa jonkun tekevän jotain vasemmalla kädellä, sinne päin, miten sattuu. Se on siis tietoinen (mutta kieliopittomien kirjoittajien käsissä ilmeisen tiedostamaton) tölväisy. Siksi suostu uskomaan syytöstä kohdaltani oikeaksi. Ei tulisi mieleenikään puhua ”harrastelijoista” ja Elitisti-verkkolehdestä samassa lauseessa. (Mikäli olen ”harrastelijaa” käyttänyt - mitä en usko - se on varmasti ollut omassa, oikeassa yhteydessään.) Tuntuu myös oudolta, että olisin voinut nimittää Hesarin kirjoittajia ”harrastelijoiksi”! Hehän ovat ammattilaisia, mistä on johtunut koko keskustelun aloittanut kritiikkini - johon blogikirjoittaja ei nyt sitten ota mitään kantaa, siis itse asiaan.

- Blogisti jatkaa yhä pitemmälle metsän siimekseen puhumalla ”oikeasta kriitikosta” (minustako?), joka ”kirjoittaa painettavaan lehteen pika-arvion” ja ”mollaa siinä sivussa harrastelijoiden arvosteluvaltaa joiden tekstit ovat pidempiä ja laajempia”. Tästäkään en itseäni tunnista. Tuskin olen kutsunut itseäni ”oikeaksi kriitikoksi” - sehän on ulkopuolisten päätettävissä, kuka on kriitikko kuka ei. (Brittilehden arvostelija olikohan Guardianissa kysyi, millä ansioilla Nobel-kirjailija kirjoittaa? Hänen vastauksensa oli, että sillä, että hän kirjoittaa niin hyvin, että saa Nobelin. Samoin hänen mielestään kriitikon on kirjoitettava niin hyvin, että hänet voidaan kriitikoksi tunnistaa. Mikään oppiarvo tai titteli ei tee Nobel-kirjailijaa tai kriitikkoakaan sen paremmaksi kuin se, miten hän tosiasiassa työnsä tekee, miten hyvin hän kirjoittaa).

Jos blogisti tarkoitta minua ”pika-arvioiden” lehteen painajalla, ei sekään pidä paikkaansa. Päivälehti arvostelijalla toki on deadline, mutta olen jo vuosia voinut kirjoittaa myös laajemmin verkkoon, esimerkiksi Keskipohjanmaan verkkolehteen http://www.kp24.fi/elokuvat tai DVD-oppaaseen http://www.dvdopas.fi oman kotisivuni lisäksi. Edellisiltä voi halutessaan lukea vaikkapa uusimmat juttuni Antichristista tai kotimaisesta dokumentista Miesten vuoro.

- Pituudella ei tosin ole merkitystä arvostelussa vaan sisällöllä ja ajatuksilla. Huomautan myös, etteivät kaikki Elitistin arviotkaan ole hirveän pitkiä. Ne vain näyttävät laajoilta, koska niissä - luettavuuden lisäämiseksi - on mahdollisuus käyttää elokuvastillejä, mikä on tietysti pelkästään hyvä asia eikä moite. Elitistin laajempia juttuja kohtaan tunnen vain ihailua, eikä ole tullut mieleenkään ”mollata” näitä kirjoittajia ”harrastelijoiksi”.

Koska olen ja sen kirjoituksissani tietääkseni todistankin, ”kiinnostunut liki kaikesta”, olen myös -toisin kuin blogisti ja monet muut - antautunut seikkaperäiseen keskusteluun mm. Hesarin ja Elitistin kirjoittajien kanssa. Eikö blogistin pitäisi tuntea pisto omassa anonyymissä rinnassaan, kun hän ei ole osallistunut kuin vasta nyt, tässä vaiheessa. Vai oliko aiemmin riippana se ”myllynkivi”? Käsittämätön on sitten blogistin johtopäätös ”täydellisestä elokuvasta” joka ”kuvaa täydellisesti kaikkea”. En ymmärrä, mistä moinen ”simppeliys”. Jos minun tekstini - arvosteluni tai kommenttini Hesariin tai Elitistiin - on lukenut, ei tämmöiseen kommentoija sortuisi.
vastaa »
Hannu Björkbacka kommentoi (7.4.2010 18:24:00)
user avatar Exposta Juha Saarelle:

Siis eksploitaatiota vai ”eksploitaatiota”? Bisnestä vai roskaelokuvan estetiikkaa?

En nyt ihan (taas) ymmärrä, mitä Juha Saari tarkoittaa ”aikomusten laadun asteen määritelmällä”, mutta näillä mennään. Jos hän tarkoittaa sitä, että onko tekijä pyrkinyt eksploitaatioon, hyväksikäyttöön, niin sittenhän tulkinta on ongelmaton. Pornoelokuvan tekijä pyrkii tekemään rahaa kuvaamalla pornoa, joten hän eksploitaatioitsee. Oshima tekee pornografisella kuvastolla elokuvataidetta, eikä eksploitoi.

Toisaalta, meidän voi olla melko mahdoton tietää, mikä on ollut tekijän aikomus, kun voimme vain tarkastella käsillä olevaa teosta, joten spekuksi taitaa sekin mennä. Esim. monet tekevät roskaelokuvaa ihan huvikseen ja ilosta, eikä tarkoitus ole tehdä rahaa.

Mutta sitten kun Saari puhuu ”ilmaisun sävyasteikosta”, niin olen eksyksissä, että mitenkähän ne sävyt nyt sitten ilmaisisivat niitä aikomuksia tai niiden laatua? Joten eipä tullut eksploitaatio mielestäni tälläkään määritellyksi. Eivätkö sävyt kuitenkin ilmene yksityiskohdissa? Kuinka käsitteen käsittämistä helpottaa se, että teoksessa käytetään eksploitaation sävyjä, mutta ei yksityiskohdissa, eikä kysymyksessä ole eksploitaatio genrenä (mikä se sitten taas sekin on?). Vai kelpaisiko Ai No Corrida juuri siihen?

Kissan kuolema kuuluisuuden tai taiteen vuoksi on kai kissalle aika sama, vai mitä? Vähän niin kuin turkisten vastustajat huomaisivat, että jaa, turkisten takiako te niitä häkeissä pidätte, no ei sitten mitään… (oli itse teosta mitä mieltä tahansa).

Kuinkahan moni pitää Mäkeä niin pösilönä, että hän tekonsa teki julkisuudenkipeyden vuoksi? Kyllä tämä vanha keskustelu käytiin ihan siltä pohjalta, ettei eläimiä(kään) saa taiteen vuoksi tappaa, mitä käsitystä kirjailija Leena Krohn kunnioitettavasti piti pitkään esillä.

(Vrt. von Trier ja Manderlay - tai Tarkovskin Andrei Rublev, jonka lopputeksteissä ei taatusti lue kyrillisin kirjaimin, että tämän filmin teossa ei sitten hevoisia vahingoitettu!)
vastaa »
juha saari kommentoi (7.4.2010 19:56:00)
user avatar Kyllä, juuri tuohon ongelmattomaan tulkintaasi pyrin. Ja Mäen esimerkki tuntui hyvältä ja aika konkreettiselta esimerkiltä siitä, että tekijän tarkoitteita on luettava kontekstista: Mäkeä tosiaankaan kukaan tuskin pitää oman edun tavoittelijana koska tiedämme hänet tinkimättömäksi taiteilijaksi ja siten tiedämme tai sitten oletamme hänen koneistonsa epäkaupalliseksi.

Aikomusten laadun asteen määritelmä oli ehkä kömpelö ilmaisu, mutta halusin kuitenkin sillä korostaa juuri tätä vaikeutta osoittaa puhtaasti, missä tekijän aikomukset kulkevat, että spekuksi tosiaan meinaa mennä. Ja että eksploitaatio olisi liukuva käsite, joka on kiinnitettävä kontekstiinsa eikä kiistaan siitä, mikä on eksploitatiivinen ykstyiskohta tai “genretunniste”.

Voisiko sanoa, että eksploitaation määrittely on kuitenkin enemmän etiikkaa kuin semiotiikkaa?
vastaa »

kommentoi artikkelia ja/tai elokuvia