Manara pin-up

kolumni

Maa ilman tarinaa

SUOMALAISEN elokuvan tarina on kylmä ja lyhyt. Syrjäisen maamme katajainen kansahan on toistaiseksi onnistunut tuottamaan maailmalle yhden riihimäkeläisen partasuun - tulevan Mannerheimin ohjaajan - sekä yhden itsesääliinsä sulkeutuneen epäkorrektin alkoholistin. Näitähän löytyy vähintään yksi joka baarin nurkalta.

Aki Kaurismäelle arvoa ovat aina osanneet antaa ranskalaiset. Olihan heillä jo Jean-Luc Godard, tuo Pariisin oma Ed Wood, joka yhä kerää sympatiaa esseistisillä, usein rakenteellisesti heikoilla kuvauksillaan. Ei siis liene ihme, että paikka ranskalaisten sydämestä on löytynyt myös tälle sympaattiselle suomalaiselle, kuivien tunteiden tulkille.

Suomalaisessa elokuvakulttuurissahan Kaurismäki on aina ollut jonkinlainen sovinnainen vastavoima, mies jolla on paljon sanottavaa, mutta joka pukee sanottavansa yhdentekevään muotoon. Ja sitten on Jörn Donner, se käheä mies, joka joskus 70-luvun alussa paljasti valkokankaalla munansa - ja leimautui niille sijoilleen, suomenruotsalaiseksi.

YMMÄRTÄÄKSEMME kulttuurissamme piilevän tragedian, on syytä lainata tarttolaista semiootikkoa Juri Lotmania. Hänen mukaansa kaikki kulttuuri sisältyy niin kutsuttuun semiosfääriin, jossa toisiinsa vaikuttavat kulttuurin keskusta ja periferia, eli kulttuurin ydin ja marginaali. Elinvoimaisessa kulttuurissa nämä molemmat ruokkivat toisiaan.

Suomessa asia on kuitenkin ymmärretty hieman toisin: sekä kulttuurin ydin että marginaali on amputoitu.

Historia valaisee tragediamme syvyyden. Pitkälle viime vuosisataan suurin osa väestöstämme syntyi maaseudulla. Etäisyydet olivat pitkiä. Kaupungistuminen alkoi toden teolla vasta 50-luvun lopulla. Ainoita elokuvagenrejä olivat pitkään latoromantiikka ja kökköfarssi. 70-luvulle tultaessa elokuvien rahoitus muuttui valtiolliseksi.

Kulttuurin ydin jäi ohueksi.

Ohut, lähinnä kansaa yhteen koonnut kulttuuri on synnyttänyt heikkoja elokuvantekijöitä. Itsensä näköisiä kompromisseja. Viime vuosien esimerkkeinä toimikoot suurten pannukakkujen pieni leipuri, Timo Koivusalo, ja valtavirran kaunis ajatus, Aleksi Mäkelä. Sekä levitysväylät että tuki tuottajille ovat samaan aikaan kanavoituneet. Taide on institutioitunut.

JO PITKÄÄN elinvoimaisimpia sanoja suomalaisen elokuvakulttuurin ytimessä ovat olleet koulu, laitos ja säätiö. Pääsykokeet ovat ratkaisseet sen kenestä tulee ohjaaja ja kenestä käsikirjoittaja. Taiteellisen laadun mittarina ovat toimineet akateemiset arvosanat ja suositukset. Veri on lämmennyt sisäänpäin. Näkökulmat kaventuneet.

Kuitenkaan taiteen tärkeimpiä ominaisuuksia, visiota (kykyä nähdä) ja lahjakkuutta (kykyä kommunikoida näkemäänsä), ei kouluissa opita. Pääpainopiste näyttäisikin olevan “insinöörien” luomisessa, joskin myös elokuvakerronta jää usein teknisesti heikoksi.

Toisaalta marginaalikaan ei ole voinut elää, koska ilman rahaa ei ole ollut resursseja, eikä ilman kanavia näkyvyyttä. Sen sijaan rahat ja näkyvyys ovat menneet elokuville kuten Dark Floors (tuki 300 000 €, katsojia n. 20 000) ja Blackout (600 000 €, katsojia n. 25 000). Toisin sanoen kulttuuria on tuotettu taloudellisilla tappioilla, puhumattakaan henkisistä.

Rahoja jakavan säätiön johtajana on puolestaan toiminut teatteritaiteen maisteri, entinen poliitikko, Irina Krohn.

Ahdinkomme syvenee kun huomioi, ettei elokuvien marginaaliakaan kierrä kuin yksi proletaari, tuo Orimattilan oma ”Jean-Luc”. Lopputuloksena suomalaista elokuvaa vaivaa sinällään harmiton, mutta taiteen kannalta myrkyllinen keskinkertaisuus - kaikki on kliinistä ja turvallista. Tunteet ovat etäisiä, samoin ihmiset. Rajoja ei rikota.

Syntyy tyhjiä kuvia.



kommentit

odota...
laji kommentoi (30.10.2010 15:08:00)
user avatar http://keskustelu.suomi24.fi/node/8932364
vastaa »
Jari Mustonen kommentoi (31.10.2010 09:06:00)
user avatar En tiedä linkittikö kirjoittaja itse tämän palautteen, mutta kommentoidaan nyt sitten.

"Ns. Taide-elokuvista näitten suosioon pääsevät helposti reilusti väkivaltaa ja/tai alastomuutta/seksiä sisältävät taide-elokuvat, eli taide-seksi-väkivalta yhdistelmä on se noitten juttu."

En ole aivan varma keitä "näitä" tässä tarkoitetaan, mutta jos katsoo esim. Elitistin toimituksen suosikkielokuvia ( http://www.elitisti.net/yhteenveto/ ) niin kommentti ei näyttäisi korreloivan todellisuuden kanssa. Paitsi jos esim. Carl Theodor Dreyerin ja Carlos Sauran elokuvat edustavat taide-seksi-väkivalta -yhdistelmiä.

Se on toki totta, että gorehound-taustaisiakin löytyy Elitistin piiristä. On hyvä kuitenkin muistaa, että Elitistin pohja on huomattavasti laajempi - eikä suoran analogian vetäminen esim. juuri gorehoundiin ole oikein enää mielekästä.

"Taide (ja muidenkin) elokuvien väkivalta ja seksikohtauksia sivustolla (+yllämainituissa lehdissä) usein puolustellaan toinen toistaan lennokkaimmilla selittelyillä vaikka kohtaukset useasti mielestäni näyttävät olevan elokuvissa lähinnä tuodakseen niille julkisuutta, aiheuttaakseen tarkoituksella kohua ja myydäkseen niitä."

En tiedä mistä tämä (tarve puolustaa) ajatusmalli lähtee. Tiettyjen ala-genrejen tuottajat taikka ohjaajat eivät pääsääntöisesti pyri (tai ole pyrkineet) mitenkään kieltämään väkivallan kaupallisuutta ja itsetarkoituksellisuutta, päinvastoin. Itse asiassa kyse on kulttuurillisesta ilmiöstä, jossa väkivaltaa ja yleisön toiveita sovitetaan yhteen - katsojat saavat siitä mistä ovat valmiita maksamaan. Harva tätä (väkivallan itsetarkoituksellisuutta) yrittää salata. Ei kai kukaan peittele sitäkään, että komedia sisältää naurattavia kohtauksia.

"Taiteen tekemisen varjolla/taiteen nimissä on helppo pistää elokuvaan kaikenlaista ja helposti menee läpi monille vaikka näyttäisi kuinka läpinäkyvältä koska eihän taide-elokuvaohjaajien motiiveita voi kyseenalaistaa sillä eihän ne koskaan laskelmoi, eihän?"

Laskelmoiminen taitaa jo lähtökohtaisesti olla jokaisen ohjaajan ajatusmalli, on kyse sitten taide-elokuvasta (jota taidetaan tässä käsitellä aika laajasta perspektiivistä) tai sen vastakohdasta eli viihde-elokuvasta. Huomauttaisinkin tässä vaiheessa, että esim. monet eksploitaatioelokuvat ovat nimenomaan rakenteeltaan viihde-elokuvia. Jos taas kirjoittaja tässä tarkoittaa ns. aitoja taide-elokuva, kuten esim. The Holy Mountainin kaltaisia väkivaltaisia ja kriittisiä haasteita, on syytä kysyä: mitkä Jodorowskyn motiivit olisi tarve kyseenalaistaa?

"Elitisti.netin (+monien muiden) mielestä itsetarkoituksellisia seksi ja väkivaltakohtauksia tuskin on edes olemassa, ei ainakaan arthouse elokuvissa."

Asian voi nähdä myös toisin. Kun ymmärtää kuinka itsetarkoituksellista monien elokuvien seksi ja väkivalta todella on, voi ottaa askeleen eteenpäin ja alkaa tarkastella (tai jos niikseen tulee, kritisoida) elokuvia syvemmältä.
vastaa »

kommentoi artikkelia ja/tai elokuvia