Manara pin-up

kolumni

Kuka omistaa elokuvan - piratismi ja kulttuurin vaalimisen vallankumous

ERÄÄNÄ PÄIVÄNÄ nuorukainen ei enää ostanutkaan elokuvaa, avasi vain koneensa ja latasi sen vertaisverkosta. Vallankumous oli alkanut. Kumouksen toiselle laidalle sijoittui rikollinen kuluttaja, toiselle paha yritysmaailma. Vaakakupeissa seisovat tekijänoikeudet, yli miljoonaa työpaikkaa Euroopassa, reilut 300 miljoonaa euroa menetettyjä tuloja Suomessa (TTVK) ja sananvapaus. Panokset kamppailun ympärillä ovat mittavat.

Mistä sitten taistellaan?

Muutama vuosi takaperin IIPA arvioi, että Yhdysvaltojen elokuvateollisuus menetti 1,3 miljardia dollaria elokuvapiratismin vuoksi. On myös arvioitu, että vuoteen 2015 mennessä Euroopasta katoaa kopioimisen takia lukemattomia työpaikkoja. Tilastot puolestaan osoittavat, että koko 2000-luvun lipputulot ovat olleet tasaisessa kasvussa. Inflaatiota huomioimatta, maailman kymmenestä eniten tuottaneesta elokuvasta peräti seitsemän on saanut ensi-iltansa viimeisen kolmen vuoden aikana.

Debatin taustalla tekijänoikeuslaki on muuttunut siten, että artisti omistaa teoksensa vielä seitsemänkymmentä vuotta kuolemansa jälkeen. Aikoinaan esimerkiksi Disney-yhtiö rakennettiin taiteen vapaista aineksista. Uusilta taiteilijoilta tämä mahdollisuus on sittemmin riistetty. Suuryhtiöiden painostuksessa tekijänoikeuksien parasta ennen -päiväys on siirtynyt tasaisin väliajoin eteenpäin turvaamaan isojen yhtiöiden oikeuksia ja rahavirtoja. Tarkoittaen käytännössä sitä, että vain George Lucas sörkkii alkuperäisiä Tähtien sotia kuolemaansa saakka. Tämän jälkeen tekijänoikeudet säilyvät hänen perikunnallaan vielä kolmen sukupolven ajan - eli ensimmäinen vapaa taiteilija koskee teoksiin noin sadan vuoden päästä.

On luonnollista, että taiteilijat ja suuryritykset haluavat turvata omistuksensa, tosin harmittavan keinotekoisesti.

Suomessa kun kuluttaja ostaa kaupasta mp3-soittimen, maksaa hän oston yhteydessä laitteeseen sidotun tekijänoikeuksilla perustellun veroluonteisen kopiointimaksun, joka on viidestä kymmeneen euroa. Maksua hallitseva Teosto jakaa vuosittain potista (vuonna 2005 11,79 milj. euroa) rahaa sekä “oikeuksien omistajille” että mitenkään mihinkään liittymättömille tahoille kuten Kirjallisuuden edistämiskeskukselle ja Kuurojen Liitolle. Vastikään tuore vasemmistotaustainen kulttuuri- ja urheiluministerimme teki loikan yritysmaailman puolelle ja esitti maksun laajentamista kännyköihin.

Uusinta neronleimausta edustaa ajatus laajakaistaoperaattoreita koskevasta ennakkosensuurista. Johtoajatuksena toimii aineettoman maailman kahlitseminen aineellisen maailman rahan ehdoilla. Käytännössä ainoa tapa lopettaa nettipiratismi on kuitenkin sulkea koko verkko. Kädenvääntö on siis pitkälti teoreettinen: sananvapaus vastaan tekijänoikeudet. Varsinainen ongelma löytyy kulttuurin sisällöstä.

Käytännössä esimerkiksi suomalaiset levykaupat ovat itse hinnoitelleet itsensä ulos markkinoilta, oli sitten piratismia tai ei. Kun tavallinen tallaaja haluaa ostaa uuden artistin levyn, löytää hän nopealla googletuksella sen hinnaksi CDON:issa 14 euroa. Levykauppa Äx:stä sama nimike irtoaisi hintaan 19 euroa. Valveutunut kuluttaja tarkistaakin seuraavaksi Playn hinnan, ja kas, hän maksaa levystä lopulta posteineen 7 euroa.

TEHDÄÄN TAITEESTA hetkeksi todella konkreettista. Musiikin tavoin elokuva on luonteeltaan aineetonta taidetta, joka vaatii toteutuakseen jonkinlaisen laskeutumisalustan, kuten filmikelan tai kovalevyn. 70-luvulla nähtiin 8mm-kotiprojektorit, 80-luvulla videonauhat ja 90-luvulla dvd-levyt. Tänä päivänä elokuvien hallitsevana fyysisenä alustana toimivat kovalevyt. Kysymys omistuksesta linkittyy näin pysyvästi kulttuurin kehitykseen.

Tarkemmin ilmaistuna kulttuurilla on alituinen taipumus mennä eteenpäin. Tällä kertaa harppaus on ollut niin iso, etteivät perinteiset mediajätit ole kyenneet varmistamaan intressejään. Viimeisenä keinonaan kuluttajasta on tehty syyllinen - niin työpaikkojen kuin kulttuurin kuihtumiseen. Todellisuus on kuitenkin toisenlainen. Esimerkiksi elokuvan osalta kulttuurissa elää kolme sitkeää myyttiä.

Ensimmäinen myytti: elokuvien suurilla tuotoilla voidaan kustantaa pienempiä töitä sekä nostaa pinnalle uusia elokuvantekijöitä ja siten ylläpitää kulttuurin diversiteettiä.

Kaunis ajatus.

Todellisuudessa kulttuurin monimuotoisuus 70-luvun box-office -rumban alettua on pelkästään kuihtunut. Miten kävi esimerkiksi genre-elokuvalle?

Toinen myytti on, että elokuvien tekemisen tulisi maksaa kymmeniä miljoonia dollareita. Myytti, jonka kuluttajat ovat itse luoneet.

Totta, mutta vain jos niin halutaan.

Elokuvasta on tullut omanlaistaan sirkusta, visuaalista ryöpytystä tarinan ja taiteen kustannuksella. Elokuvateatterissa käynti on ritualisoitunut syömisineen ja juomisineen. Suurista komplekseista on tullut viihdekeskuksia, joissa kulutetaan aikaa ja rahaa valtavirran parissa. Kulissien takana pienelokuvateatterit ovat kuihtuneet pois.

Kolmas myytti: piratismi tuhoaa taiteentekijöiden mahdollisuudet tehdä sitä itseään, taidetta.

Mutta mitä on taide?

Moni taiteilija riutuu tälläkin hetkellä autoratiivisiksi muovautuneiden tuotantoyhtiöiden byrokraattisessa tulosputkessa - tulos tai ulos -periaatteella. Kuluttajien osalta tämä tarkoittaa vaihtoehtojen vähenemistä: kulutusta määrää tarjonta, ei valinta. Olisikin aika vihdoin muistaa, ettei taide ole taloutta, vaan luovuutta. Elbert Hubbardin sanoin: taide ei ole asia, se on tapa. Yhteisön rooli on nostaa suosikkinsa jalustalle.

KÄYTÄNNÖSSÄ kansainväliset elokuvayhtiöt ovat viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana ottaneet hallintaansa valtavan osan yhteistä kulttuuria. Nyt taistellaan tämän omistuksen oikeutuksesta.

Kyse ei ole enää pelkästä liikkuvasta kuvasta, vaan monimutkaisesta omistamisen mekaniikasta, joka hallitsee yhteiskuntaamme.

Kumpikaan taiston osapuoli ei ole täysin puhdas. Myös mediajätit liikkuvat moraalin harmaalla alueella. Esimerkiksi globaaliksi vaikuttajaksi kasvanut Disney on ruokkinut imperiumiaan kolmansien maiden halpatyövoimalla. Mikki Hiiri -paitoja on jo vuosia työstetty parinkymmenen sentin tuntipalkalla.

Samoin piratismilla on kahdet kasvot: Neuvostoliiton rock-kulttuuri luotiin salakuljettamalla länsimaista musiikkia erikoistekniikalla käsiteltyjen röntgenkuvien päällä. Suomessa 80-luvun elokuvakulttuuri säilyi elinvoimaisena kaverilta kaverille tapahtuneen kopioinnin ansiosta.

Tämän päivän elokuvaharrastajat valmistavat netissä toisilleen custom subeja vaikeasti saatavilla oleviin vieraskielisiin elokuviin. Lisäksi virtuaalinen maailma pitää sisällään tuhansien katoamassa olleiden elokuvien datapankkeja.

Nykyaikainen piraatti onkin parhaimmillaan oman aikansa Robin Hood. Hän vaalii ja jakaa kulttuuria niille, joilla ei ole varaa tai mahdollisuutta kuluttaa sitä.

PINNAN ALLA individualismin terä näyttäisi vihdoin kääntyneen lypsäjää kohden. Uudenlainen kulttuuri on syntynyt suurten tuotantoyhtiöiden katveessa, aineettomista aineksista. Aivan kuten valtavirralle, myös näille tekijöille on löytynyt ostajansa. On syntynyt sosiaalinen media, youtubet ja facebookit. Taiteen kiertokulusta on tullut nopeampaa. Pelikenttä on avoimempi. Taiteilijat ovat itsenäisempiä. Marginaali on löytänyt elintilansa. Vallankumous on voimistunut.

Epäilemättä lähivuosina tullaan jossain vaiheessa käymään suuri kädenvääntö, joka jättää internetin joko kuluttajien tai suuryritysten haltuun. Kummassakaan tapauksessa ei ole syytä uskoa työpaikkojen säilymiseen. Ongelma on muualla: tehokkuuden maksimoinnissa. Ehkä vihdoin tämän debatin reunoilta nousee kysymys siitäkin minkälaisessa yhteiskunnassa haluamme elää. Sen sijaan että pyrkisimme turvaamaan instituutioiden vallan, tulisi mukautua uudenlaisen omistamisen ajatukseen. Samalla kenties herää kysymys siitä kenelle kontrolli kuuluu? Entä kulttuuri?

Kuka omistaa elokuvan?




kommentit

odota...
anonyymi kommentoi (12.12.2011 17:21:10)
user avatar Pelkäänpä, että piratismi vie leivän nimenomaan keskisuurilta tuotantoyhtiöiltä, joissa niitä genre-elokuvia mahdollisesti tehtäisiin. Youtube-videoita ja kotisplatteria voi tehdä harrastuspohjalta, mutta suurin osa elokuva-ammattilaisista todennäköisesti haluaisi palkkaa työstään. Aika harvoin näissä piratismimyönteisissä kirjoituksissa esitetään minkäänlaista ehdotusta, mistä ne palkkarahat revittäisiin. P2P-jakelu pitää vanhat leffat hengissä, totta, mutta jonkun (muunkin kuin Disneyn ja Lucaisin) pitäisi voida tehdä uusia leffoja. Ja myös elää sillä.

Se, että isot firmat tekevät ensi-iltakierroksella enemmän rahaa kuin ennen, ei poista tätä ongelmaa...
vastaa »
Jari Mustonen kommentoi (12.12.2011 19:02:07)
lainaus:
Pelkäänpä, että piratismi vie leivän nimenomaan keskisuurilta tuotantoyhtiöiltä, joissa niitä genre-elokuvia mahdollisesti tehtäisiin. Youtube-videoita ja kotisplatteria voi tehdä harrastuspohjalta, mutta suurin osa elokuva-ammattilaisista todennäköisesti haluaisi palkkaa työstään. Aika harvoin näissä piratismimyönteisissä kirjoituksissa esitetään minkäänlaista ehdotusta, mistä ne palkkarahat revittäisiin. P2P-jakelu pitää vanhat leffat hengissä, totta, mutta jonkun (muunkin kuin Disneyn ja Lucaisin) pitäisi voida tehdä uusia leffoja. Ja myös elää sillä.

Se, että isot firmat tekevät ensi-iltakierroksella enemmän rahaa kuin ennen, ei poista tätä ongelmaa...
user avatar Vaikea sanoa. Suurin osa piratismista näyttäisi kohdistuvan ns. valtavirtaan ja toisaalta yhä enemmissä määrin tietyntyylisiin asemansa jo vakiinnuttaneisiin genre-elokuviin. Vähemmissä määrin keskisuuriin indie-elokuviin, etenkin marginaalisempiin sellaisiin. En jaksa uskoa, että kovin moni "piraatti" havittelee itselleen pienemmän budjetin draama ym. elokuvia.

Indie-elokuvan suurin ongelma on näkyvyyden puuttuminen. Lukuisat elokuvafestivaalit tarjoavat tästä jatkuvia esimerkkejä. Moni indie-elokuva ei yksinkertaisesti enää löydä festivaalien jälkeen esitysväylää ja jäljelle jää nopea dvd-kierros pienellä markkinoinnilla. Tässä mielessä moderni indie-elokuva elää kuin lasikuvun alla jo ilman minkäänlaista piratismia.

Kupua pitävät kiinni omalta osaltaan isot tuotantoyhtiöt (jota tuotanto, levitys ja elokuvateatteritoiminta kaikki tukevat, kyse on aika syvästä rakenteesta), joiden ehdoilla elokuvakulttuuria on jo jonkin aikaa rakennettu, ja muutaman vuoden sisällä olisi tarkoitus rakentaa lisää, esim. elokuvateattereiden suhteen. Jossain määrin keskisuurten tuotantoyhtiöiden leipä syötiin jo jokunen vuosikymmen sitten.
vastaa »
Pekka Saari kommentoi (13.12.2011 06:20:55)
lainaus:
Vaikea sanoa. Suurin osa piratismista näyttäisi kohdistuvan ns. valtavirtaan ja toisaalta yhä enemmissä määrin tietyntyylisiin asemansa jo vakiinnuttaneisiin genre-elokuviin. Vähemmissä määrin keskisuuriin indie-elokuviin, etenkin marginaalisempiin sellaisiin. En jaksa uskoa, että kovin moni "piraatti" havittelee itselleen pienemmän budjetin draama ym. elokuvia.

Indie-elokuvan suurin ongelma on näkyvyyden puuttuminen. Lukuisat elokuvafestivaalit tarjoavat tästä jatkuvia esimerkkejä. Moni indie-elokuva ei yksinkertaisesti enää löydä festivaalien jälkeen esitysväylää ja jäljelle jää nopea dvd-kierros pienellä markkinoinnilla. Tässä mielessä moderni indie-elokuva elää kuin lasikuvun alla jo ilman minkäänlaista piratismia.

Kupua pitävät kiinni omalta osaltaan isot tuotantoyhtiöt (jota tuotanto, levitys ja elokuvateatteritoiminta kaikki tukevat, kyse on aika syvästä rakenteesta), joiden ehdoilla elokuvakulttuuria on jo jonkin aikaa rakennettu, ja muutaman vuoden sisällä olisi tarkoitus rakentaa lisää, esim. elokuvateattereiden suhteen. Jossain määrin keskisuurten tuotantoyhtiöiden leipä syötiin jo jokunen vuosikymmen sitten.
user avatar Oleellinen kysymys on miten pitkälle olemme valmiit väittämään huonoa hyväksi ja rikosta "ajan hengeksi", jos saamme siitä itse hyötyä.

Itse olen nähnyt kun kaverit tekee kahta työtä, että oma firma pysyy pystyssä, ja tuotteen mennessä myyntiin, sitä ostetaan alle odotusten, joskin ladataan ihan pirusti.

Ylipäätään aatteellinen lähtökohta, jossa jonkun toisen omistaman asian käyttäminen ilman lupaa on oikein kunhan sen tekee kauniista syistä ei vain yksinkertaisesti pidä vettä. Eli jos olet digitaaliajan surffaaja-anarkisti ja näytät mielessäsi keskisormea suuryrityksille niin saat katsoa elokuvia, tankata shellillä ja varastaa mcDonaldsista, ihan ilmaiseksi...

Ja kun ihminen jo warettaa kaiken muun, niin hän varmaan ostaa sitten niitten "Indie-yritysten" (lue= kaikki muut kuin Hollywood) tuotteet. Jos nyt jokainen miettii vaikka oman kaveripiirinsä musiikinlataamiset ja pohtii kuinka paljon siellä on käytetty eettistä harkintaa kotimaisten pienartistien kohdalla. aivan. Kyse on kuluttamisen tavasta ja tyylistä ja samalla logiikalla isot ja pienet kohtaa tämän ongelman.

"Miksi elää menneisyydessä, nettilataaminen on tätä päivää, elokuvateollisuuden täytyyy kohdata ajan haasteet." Argumentti on tyylikäs ja tekee sanojastaan trendikkään. Mutta kuten yllä on todettu niin MITEN, siis jos haluaa saada rahaa työstään ja tuotteistaan, ei vain mainostaa ja tiedottaa ja fanittaa. Ihan totta miten? Ja kunnes se keksitään, huono on hyvää ja väärin on oikein?

Se miten piratismin vaikutuksen voi nähdä on, että nimenomaan blockbustereitten määrä kasvaa. Eli siis sellaisten jotka täräyttää tajunnan jättikankaan ja 3D-lasien kera uuteen ulottuvuuteen. Sellaisen mistä siis "täytyy" maksaa se teatteripaikka. Kyllä sen pienemmän draamaelokuvan katsoo ihan hienosti kotonakin. Piratismi on kannatusta nimenomaan isolle elokuvalle - jota se siis.. köh vastustaa.

Toisaalta jos "hyvä" ihminen lataa ilmaiseksi sen "pahan" suuryrityksen tuotteita, ja sattuu pitämään blockbustereista, niin sittenhän hän on "oikealla" tiellä. Mutta älkää rakkaat ihmiset verratko itseänne sananvapaustaistelijoihin vain sen takia, että ette halua maksaa leffalipustanne.
vastaa »
Jetro Suni kommentoi (13.12.2011 11:33:01)
user avatar Yllä olevista kommenteista paistaa hauskasti läpi se kuinka tätäkin kolumnia luetaan automaattisesti niin kuin se puolustelisi piratismia (tekstissähän vain tarkastellaan ilmiötä eri näkökulmista).

Mielestäni on ihan tervettä hyväksyä se että piratismi on "ajan henki". Eihän se piratismista laillista/hyväksyttävää tee, mutta asian kanssa on silti hyvä oppia elämään, koska ilmiö ei ole katoamassa minnekään. Ja sanon tämän henkilönä joka tekee kahta työtä, jotta oma (pelialan) firma pysyisi pystyssä.

Kuten kolumni mainitsee, useimmat elokuva-alan palvelut ovat auttamattomasti vanhentuneet ja hinnoitelleet itsensä pois pelistä. Jos itse yrittäisin kaupata keskivertoa tuotettani (tämä siis teoreettinen esimerkki; mieleeni ei tulisi yrittää myydä mitään keskivertoa kenellekään) esimerkiksi hintaan 19,90€, niin kyllä silloin on syytä katsoa peiliin.

Kun taidetuotoksia (elokuvat/musiikki/pelit) myydään ja ostetaan, niin jakelukanavasta ja tuotteesta riippumattahan ketju kuluttajalta "artistille" menee jotakuinkin näin: "asiakas -> välistävetäjä 1 (=kauppa) -> välistävetäjä 2 (=julkaisija/kustantaja) -> välistävetäjä 3 (=verottaja) -> artisti". Olipa tuotteen hinta tai välistävetoprosentit mitä tahansa, on selvää että artistille asti tuloja valuu aina vähemmän kuin artistin mielestä toivottavaa olisi. Piratismin voi joko mieltää yhdeksi välistävetäjäksi edellä mainittuun ketjuun (potentiaaliset asiakkaat, jotka eivät suostu maksamaan = varkaat) tai täysin ulkopuoliseksi ilmiöksi.

Pelimaailman puolellahan tuotteiden siirto "artistilta" asiakkaalle hoituu jo paikoin niin vaivattomasti, että moni potentiaalinen piraatti kääntyy omaehtoisesti potentiaaliseksi maksavaksi asiakkaaksi. Parhaina esimerkkeinä tästä Steam ja App Store.

Elokuvarintamalla vastaava kehitys on ollut ja on edelleen todella surkeaa. Musiikkirintamalla asiakkaita palvelee tätä nykyä parhaiten Spotify, mutta artistille jää tästä diilistä kivuliaan ohut siivu.

Kuluttajan kannaltahan tärkeintä on se että voi kokea saavansa rahoilleen hyvin vastinetta - olipa ostettu tuote mikä tahansa. Esimerkiksi 14,50e Tintin surkeista 3D-seikkailuista on silkkaa riistoa!
vastaa »
Jari Mustonen kommentoi (13.12.2011 15:20:28)
lainaus:
Oleellinen kysymys on miten pitkälle olemme valmiit väittämään huonoa hyväksi ja rikosta "ajan hengeksi", jos saamme siitä itse hyötyä.

Itse olen nähnyt kun kaverit tekee kahta työtä, että oma firma pysyy pystyssä, ja tuotteen mennessä myyntiin, sitä ostetaan alle odotusten, joskin ladataan ihan pirusti.

Ylipäätään aatteellinen lähtökohta, jossa jonkun toisen omistaman asian käyttäminen ilman lupaa on oikein kunhan sen tekee kauniista syistä ei vain yksinkertaisesti pidä vettä. Eli jos olet digitaaliajan surffaaja-anarkisti ja näytät mielessäsi keskisormea suuryrityksille niin saat katsoa elokuvia, tankata shellillä ja varastaa mcDonaldsista, ihan ilmaiseksi...

Ja kun ihminen jo warettaa kaiken muun, niin hän varmaan ostaa sitten niitten "Indie-yritysten" (lue= kaikki muut kuin Hollywood) tuotteet. Jos nyt jokainen miettii vaikka oman kaveripiirinsä musiikinlataamiset ja pohtii kuinka paljon siellä on käytetty eettistä harkintaa kotimaisten pienartistien kohdalla. aivan. Kyse on kuluttamisen tavasta ja tyylistä ja samalla logiikalla isot ja pienet kohtaa tämän ongelman.

"Miksi elää menneisyydessä, nettilataaminen on tätä päivää, elokuvateollisuuden täytyyy kohdata ajan haasteet." Argumentti on tyylikäs ja tekee sanojastaan trendikkään. Mutta kuten yllä on todettu niin MITEN, siis jos haluaa saada rahaa työstään ja tuotteistaan, ei vain mainostaa ja tiedottaa ja fanittaa. Ihan totta miten? Ja kunnes se keksitään, huono on hyvää ja väärin on oikein?

Se miten piratismin vaikutuksen voi nähdä on, että nimenomaan blockbustereitten määrä kasvaa. Eli siis sellaisten jotka täräyttää tajunnan jättikankaan ja 3D-lasien kera uuteen ulottuvuuteen. Sellaisen mistä siis "täytyy" maksaa se teatteripaikka. Kyllä sen pienemmän draamaelokuvan katsoo ihan hienosti kotonakin. Piratismi on kannatusta nimenomaan isolle elokuvalle - jota se siis.. köh vastustaa.

Toisaalta jos "hyvä" ihminen lataa ilmaiseksi sen "pahan" suuryrityksen tuotteita, ja sattuu pitämään blockbustereista, niin sittenhän hän on "oikealla" tiellä. Mutta älkää rakkaat ihmiset verratko itseänne sananvapaustaistelijoihin vain sen takia, että ette halua maksaa leffalipustanne.
user avatar "Blockbustereiden määrä kasvaa" -väitteeseen sanoisin, että turhaa pelottelua. Lukuunottamatta 60-70 -lukuja "blockbustereiden" määrä on aina ollut tasaisessa kasvussa. (ok, 40-50 -luvuilla vähän eri tavalla). Kuvaavaa sinällään, että länsimaisen elokuvataiteen toistaiseksi vapain ja ilmeikkäin ajanjakso elettiin juuri sinä aikana, jona amerikkalaisten suuryhtiöiden valta oli pienimmillään. Niiden jälleen elvyttyä ja omistamissuhteiden kavennuttua, on elokuvakulttuuri pelkästään kuihtunut. Tässä mielessä ollaan palattu 70 vuotta ajassa taaksepäin.

Tämä juuri on yksi niistä kliseistä, jotka halutaan iskostaa internetin syyksi, vaikka vika löytyy elokuva-alan omasta navasta.

--

Mielestäni tekijälle kuuluu aina palkka, mutta en ole varma onko tämä nykyinen taiteen omistamisen ajatus kaikista järkevin.

Toisaalta maailma muuttuu. Ei elokuva- tai musiikkiala ole ensimmäinen toimiala, joka joutuu luopumaan jostakin kehityksen edetessä. Historian varrelta löytyy monia esimerkkejä teknologian aiheuttamista toimia-ala kriiseistä. Ja aina on taisteltu muutosta vastaan. Uusi kulttuuri tulee joka tapauksessa pulpahtamaan pintaan. Tuo MITEN (turvata taloudelliset ansiot) on vaikein kysymys. Vastauksen tietänemme vasta kädenväännön päätyttyä. Kunnia sille, joka tämänkin ongelman sivistyneesti ratkaisee.
vastaa »
Jeremias Rahunen kommentoi (14.12.2011 10:24:00)
user avatar Cd-levyt olivat (ja ovat osin edelleen) pitkälti ylihinnoiteltuja. Etenkin monen vanhemman bändin back catalog - levyt. Siitä levy-yhtiöt voivat syyttää itseään. Joskus törmää perusteluun, että levyjä kuunnellaan toistuvasti kun taas elokuva katsotaan kerran. Voi kun näin olisikin. Monet levyt sisältävät kuitenkin pari hittiä ja loput biisit ovat usein enemmän tai vähemmän kuultavia fillereitä. Samalla tavalla keskinkertainen levykin jää hyllyyn pölyttymään kuin vaikkapa keskinkertainen elokuva. Jos hinta on korkea, ei tule ostettua levyjä kokeilumielessä ja spontaanisti. Jos taas levyjä on tarjolla alehintaan, silloin tulee yleensä hamstrattua enemmän ja tutustuttua myös sellaisiin levyihin mihin muuten ei viitsisi rahojaan laittaa.

Onneksi nykyään saa myös edullisesti vanhojen klassikobändien levyjä tyyliin Doors, Rush, the Who jne.. Halvimmillaan esim. playstä 4-5€ hintaan. Mielestäni 5€ hintaluokkaan pitäisi saada vielä enemmän vanhoja levyjä, uskoisin että tuolla hinnalla ostovolyymitkin ovat varsin hyvät.

Dvd-levyistä on tullut sen verran bulkkikamaa että hinnat ovat ainakin tarjouslaareissa varsin kohdillaan. Ihmettelen kyllä edelleenkin kuka suostuu maksamaan esim. hintaa 19,90€ jostain Hollywood blockbuster-elokuvasta, joka on tullut juuri dvd:lle..
Marginaalielokuvat, joilla on usein pienet painokset ja heikommat levityskanavat, maksavatkin sitten enemmän mutta monesti niistä jaksaakin maksaa enemmän, sillä elokuvien saanti myöhemmin voi olla hyvinkin vaikeaa.
vastaa »

kommentoi artikkelia ja/tai elokuvia