Manara pin-up
Stallonella taivaaseen - mielikuvanistit ja 80-luvun lisenssipelihelvetti
sivu: 1 · 2 · 3 · 4 · 5

Enter Arnold

Vuosikymmenen taitteessa nähtiin vielä lyhyt titaanien taisto, jossa uuden ajan toimintaluikerot työnnettiin suosiolla sivuun. Miesten oli aika ottaa vielä viimeisen kerran mittaa toisistaan. Sylvester Stallone ja Arnold Schwarzenegger lätkivät tiskiin toinen toisensa perään joukon toinen toistaan painavampia pelejä. Berliinin muuri oli jo murtumassa, kun Ocean julkaisi kylmän sodan maailmaan sijoittuvan peliversion Red Heatistä (1988, peli 1989). Alin kuva ei ole siis screencap maailman ensimmäisestä hikipajapelistä vaan kohtauksesta, jossa Arnold vetelee turpaan stringimiehiä kuntosalilla.

Järjestyksessään toisessa kuvassa nähdään Pack-In-Videon ideoima jäljitelmä Predatorista Nintendolle (elokuva 1987, peli 1988). Tällä kertaa Arnold sai ylleen pinkit shortsit ja vastaansa eri värisiä palloja. Viidakkomiljöö jätettiin suosiolla pelaajien mielikuvituksen varaan. Kolmanneksi ylin kuva puolestaan ei sisällä Arnoldia baletin maailmassa verryttelemässä Joutsenlampea notkean mieskaksikon kanssa, vaan Total Recallin (1990, peli 1991/Ocean) inspiroimaa visuaalista tykitystä. Jatkoa seurasi Sony Imagesoftin markkinoille tuoman Last Action Heron muodossa (peli 1993). Pelissä etäisesti itävaltalaista bodaria muistuttava sankari ei osaa kuin yhden lyönnin ja yhden potkun sekä hypätä ja kävellä eteenpäin - lopputuloksena turhautuneisuuden kyyneliään vain vaivoin pidättelevä pelaaja. Acclaimin True Lies valmistui seuraavana vuonna, yhtä häkellyttävin tuloksin.

Stallonen vastaisku seurasi vuonna 1995, kun Acclaim julkaisi Virgin Interactiven kanssa Demolition Manin peliversion. Siinä musta-asuinen Stallone juoksee - yllätys yllätys - muun muassa vaakatasoon ja ammuskelee pahiksia, pelaajan näkökulmaan liittyvät variaatiot pelkästään korostavat pelin tyhjyyttä.

Konkari Stallone alkoi päästä vauhtiin. Samana vuonna ilmestyi Genesisin Judge Dredd. Vaikka peli pärjääkin titaanien väännössä, jää se 80-luvun nihilistisiä suosikkisarjakuvia mietittäessä jopa Nemesis the Warlockin peliversion (Martech) tunnelman jalkoihin, olkoonkin että jälkimmäinen julkaistiin jo vuonna 1987. 90-luvun alun rymistys jäi jotakuinkin tähän. Polttoaine titaanien taiston taustalla oli yksinkertaisesti palanut loppuun, mikä selviää viimeistään, kun tarkistaa osapuolten 90-luvun elokuvanimikkeet. Ikääkin molemmilla oli jo liki viisikymmentä vuotta. Vuosikymmenen alun loppukiihdytys vaihtui tasaiseen röpötykseen.

Syy sille miksi artikkelissa ei mainita ainuttakaan Arnoldin avulla markkinoitua Terminator-peliä, löytyy oikean puoleisesta kuvasta, joka kiteyttää pelien kekseliään sisällön. Huolimatta siitä, että Arnold inspiroi myös joitakin epävirallisempia nimikkeitä (Barbarian: The Ultimate Warrior, 1987/Palace Software; Power Blade, 1991/Taito) jäi hänen antinsa lisenssipelien historiaan varsin ohueksi.

90-luvun lopulle kaivattiin uudenlaista sankaria. Yhteiskunnassa oltiin alettu yhä laajemmin tiedostaa uusliberalistisen kulutusjuhlan aiheuttama moraalinen krapula. Miten kukaan 80-luvun murkuista olisi voinut tietää, että reilun kymmenen vuoden päästä heidän leikkiensä kustannukseksi välillisesti laskettaisiin niin sisällissota Kongossa, saastunut vesi Ghanassa kuin kiinalaistyttöjen myrkyillä poltetut sormetkin.

Kukapa Vietnamin vapauttaneista murkuista olisi tiedostamisestakaan huolimatta halunnut enää palata takaisin luonnon helmaan edellisen sukupolven käpylehmäleikkien pariin. Viihde-elektroniikan kehitys, joka tuolloin käynnistyi, jyskyttää yhä kohti viimeistä asemaa.


Maailma taiston jälkeen - vieroitusoireet

Alkaa olla jo tylsäksi kaluttu klisee, että länsimainen kulutusjuhla on vaatinut hintansa. 80-luvun kasibittinikkari sukeltaessaan ramboilun syövereihin ja myöhemmin viskattuaan menemään C64:n levyaseman levykkeet tai kierrätettyään Nintendon pikkuveljensä kautta kaatopaikalle, ei voinut mitenkään aavistaa, että tulisi osalliseksi tulevien vuosien jatkuvasta komponenttirumbasta yllä mainittuine vakavine sivujuonteineen.

Moralisointi sinällään on tarpeellista, joskin myös turhauttavaa. Maailma itsessään ei ole muuttunut, vaan toteuttaa ikuisia lainalaisuuksiaan. Ajatus kaikkialla toteutuvasta tasapuolisuudesta seitsemän miljardin ihmisen kesken on absurdi, joskin välttämätön vastavoima ihmisyyden mieltä hallitsevalle minäkeskeisyydelle. Tietotekniikan hävittäminen ei katkaisisi saastumisen tai hyväksikäytön kierrettä, korkeintaan tuhoaisi kulttuurien välisen vapaan kommunikaation. Kädenvääntö ideaalin ja todellisen maailman välillä jatkunee näiltäkin osin ihmiskunnan päättymiseen saakka.

Pelien ja elokuvien parissa elämä on kumminkin yksinkertaisempaa. Yksi pelihistorian suurista vääryyksistä on, ettei toimintaelokuvien pyhimmälle luonnon ystävälle, Steven Seagalille, tehty peliä On Deadly Groundista (1994). Lopun loputon luontomonologi olisi tarjonnut ainekset vähintään kahteen tekstiseikkailuun ja yhteen tasohyppelyyn. Itse asiassa ainoa tiedossa oleva Seagal-liikkuu-ja-potkii -peli The Final Option (kuva) jäi hyllylle näkemättä koskaan päivänvaloa. Harmi, sillä pelin demossa hän näyttää seikkailevan jonkinlaisessa tehdaslaitoksessa, kenties ydinvoimalassa, hakkaamassa tiedemiehiä.

Seagalin sijaan viimeaikojen lisenssipelejä ovat tähdittäneet kaiken maailman James Bondit ja Matt Damonit. Ajatus Stallonen housuihin sujahtamisesta ei tunnukaan enää niin absurdilta, kun alkaa ajatella tasohyppelyn pelaamisesta Matt Damonilla. Alkaa jopa vaikuttaa siltä, että vielä 80-luvulla miehille tehtiin miesten pelejä. Yhtenä legendaarisimmista voidaan mainita Chuck Norris Superkicks Atari 2600:lle (sisennetty kuva), joka vaati paitsi hyvää potkutekniikkaa myös korillisen sieniä toimiakseen. Isommassa kuvassa Seagal näyttää myöhempien aikojen version samasta superkicksistä ilmakitaroinnin kera.

Peligrafiikat ovat muuntuneet realistisimmiksi ja samalla mielikuvanisteys on ajautunut taantumaan. Näkö- ja kuuloaistin korostuessa on mielikuvituksen merkitys vähentynyt, samoin hyväuskoisuus. Käytännössä nykyajan nuorille myydään kuitenkin yhä samaa paskaa, mutta nyt aidoilla naamoilla.

Oikeastaan on hämmentävää miten vähän lisenssipelit ovat kehittyneet. Sama konsepti toimii vuodesta toiseen: menestyselokuva, nopeasti elokuvasta kyhätty peli, mielikuvamarkkinointi, rahastus. Lopputuloksena wanna-be -Potterit ja Legolasit kirmaavat pitkin bittimaailmaa vailla huolta huomisesta.

Tuntuu kenties absurdilta ajatukselta, että tietokonepeleissä taikapalloja heittelevät lapsemme työntävät välillisesti ikäisiään afrikkalaisiin mineraalikaivoksiin pahojen markkinavoimien aikaansaannoksena. Täydellisessä maailmassa, ja pelissä, kotimme ovelta kuuluisi koputus ja oven takana seisoisi luontoystävällinen Seagal otsa kurtussa. My child, do you know, that... Tässä pelissä vasta itkun jälkeen seuraa opetus.

Sivu:

1 2 3 4 5