Seksihirviö: Valitettavasti on, vuonna 1976 sarjassa Tabu'. Yleisesti ottaen sarja oli keskittynyt houkuttelemaan lukijoita huonoilla eroottisilla parodioilla maailmankirjallisuuden klassikoista, kuten Matka maailman ympäri tai Jumalainen näytelmä, mutta numero 33 piti yllättäen "nastaa muumion kanssa", jos sallitte huonon sanaleikin. Ja jos ette salli, niin ei kannata jatkaa lukemista, pahempaa on luvassa.

Italiassa Mustanaamio tunnetaan nimellä L'uomo Mascherato (Naamiomies). Seksiparodian tekijät väänsivät tämän "hauskasti" muotoon L'uomo Maiscopato (Mies-joka-ei-ole-koskaan-saanut). Sy Barryn tyyliä kuvitukseltaan matkivassa sarjairvikuvassa Mustis vannoo alussa omistavansa koko elämänsä pahan kukistamiselle ja piparin vonkaamiselle, eikä lukijaa naurata tippaakaan. Ja mikä pöyristyttävintä, tässä tekeleessä Mustiksen "paha merkki" on jullia kirnuavan nyrkin kuva. Mitään edes etäisesti hymyilyttävää ei tämän yli kaksisataasivuisen häpeätahran aikana ehdi tapahtumaan, joten kysyjä voi olla huoletta, kukaan ei tule tätä enää koskaan julkaisemaan uudestaan.

Kammottava totuus on, että Taika-Jimiä eli Mandrakea on saapasmaassa kohdeltu vielä ruokottomammin kuin Mustista, ja jo vuonna 1975. Tämä tapahtui seksihuumoriantologiassa I Vitelloni, numerossa seitsemän, ja sankariemme nimet oli väännetty muotoon Mandracche ja Pothar. Piereskelevä Mandracche käyttää runsaasti kakkaan liittyviä hypnoottisia eleitä jahdatessaan pahaa Cobraa, maailman valloitusta himoitsevaa transvestiittia, jonka perverssi Midaksen kosketus pystyy muuttamaan ihmisten kasvot perseiksi. Tarinan finaalissa vallanhalusta sokaistunut Mandracche menee Cobran kanssa naimisiin Potharin ja muiden ystävien todistaessa tilannetta naamat pyllyinä hyllyen. Myös lukija voi jokseenkin pahoin tämän rimanalituksen jälkeen, mutta pahempaa on vielä tulossa.


Ensin kuitenkin hiukan historiaa: erotiikka tuli tositarkoituksella mukaan italialaiseen kioskisarjakuvaan vuonna 1966, jolloin uusi milanolainen kustantamo Editrice Sessantasei lanseerasi pehmopornoa, jännitystä ja kaikenlaista moraalittomuutta yhdistelevät sarjat Isabella ja Goldrake. Alun perin niitä mainostettiin kansikuvateksteissään alanimikkeellä "Il Nero A Fumetti", Sarjakuvien pimeä puoli, mutta nimike muuttui pian muotoon "Fumetti Per Adulti", Aikuisten Sarjakuvat. Renzo Barbierin luotsaama Sessantasei vaihtoi nimeään ja kokoonpanoaan monta kertaa seuraavan kolmenkymmenen vuoden aikana, mutta ennen kaikkea paisui kuin pullataikina, suoltaen ulos suorastaan häkellyttäviä määriä sarjakuvaa, loppupeleissä kymmeniä kertoja enemmän kuin kaikki sen kilpailijat yhteensä.

Barbierin menestys perustui kiistattomaan älykkyyteen ja hyvään pelisilmään: hän oli esimerkiksi oppinut nopeasti, että "fumetti per adulti" kiinnosti jännittävien kansikuviensa ja halpuutensa takia merkittävässä määrin myös lapsia, joten hän alkoi toimittaa sarjakuviaan sitä puolta tarkasti silmällä pitäen, terästäen seksisarjansa jopa yllättävän laadukkaalla kauhulla, scifillä, fantasialla ja muulla nuorisolle mieluisalla. 70-luvun loppupuolella tuli kuitenkin kapuloita rattaisiin: kova porno saapui sarjakuviin ja villiinnytti lukijat, juuri sitä piti saada, juonista viis. Tätä kultasuonta päätti hyväksikäyttää kustannusyhtiö nimeltä Galax Editrice, ja vielä mitä mitä halpahintaisimmalla tavalla: lähes kaikki sen sarjat oli plagiarisoitu joko valtavirtasarjakuvista, kuuluisista kirjoista tai Barbierin tallin tuotoksista. Näin syntyi Maldrak, kenties maailman huonoin parodia ikinä mistään.

Teoriassa ajatus Taika-Jimin pornoversiosta ei ollut aivan huono, hypnoottisista eleistä olisi luullut saavan irti vaikka mitä, mutta Galax Editricen Maldrak-taikurille ei lopulta keksitty muuta jännittävää kuin hänen palvelijattarensa, tumma ja tulinen afronaaras Lotaria. Maldrak käytti voimiaan lähinnä itsensä tai naistensa kloonaamiseen ryhmäseksiä varten, ja kyseiset tuskallisen pitkät kohtaukset näyttivät kuin jostain tusinapornolehdestä hutaisemalla kopioiduilta, eivätkä jättäneet aikaa edes alkeelliselle juonenkehittelylle. Jokainen Galaxin sarja kärsi samasta viasta, mutta ilmeisesti kansa sai mitä halusi, koska kustantamo jatkoi toimintaansa kiusalliseen pitkään.

Eräänlainen versio Taika-Jimistä oli myös Barbierin päätoimittamassa Playcoltissa silloin tällöin pahantahtoisesti lesboillut taikurinarttu Mandracca.

Ei suinkaan, ei suinkaan, molemmat sankariparodiat ovat Renzo Barbierin tallien sarjoja, jotka syystä tai toisesta päätyivät osittain julkaistuksi myös Suomessa. Vastuussa tästä olivat kustannusyhtiöt Helsingin Kustannus Oy 3V, Oy Lukemisto Urkki Lektyr Ab ja Print & Publishing Consults Ky, jotka ilmeisesti kaikki liittyvät jossain määrin pornokeisari Timo Korppiin. Parodioista selkeästi heikompi oli Zorro, jota ei edes kotimaassaan ilmestynyt kymmentä numeroa enempää (kaikki vuonna 1976, sarja kantoi alaotsikkoa L'infilzatore, Lävistäjä). Zorron huumori perustui lähinnä siihen, että sankari oli kova panomies, ja kaikki naiset aina kiimassa, muut juonikuviot olivat pelkkää kuivakkaa perusseikkailua. Suomijulkaisun naivistinen käännöstyö pelasti sen, mikä pelastettavissa oli ("Kohta saatte sisäänne kunnon saunamakkaran!").

Huomattavasti onnistuneempi parodia oli Karzan, varsinkin suomiversio, jossa kääntäjät revittelivät oikein kunnolla. Isomunainen mutta äärimmäisen lapsellinen Karzan ja itsekeskeinen narttu Jane muodostivat hienon parin, jonka sanailua oli ilo seurata, ja juonielementitkin olivat melko kekseliäitä, kuten esim. Nuoruuden lähdettä naisettoman kulttuurinsa säilyttämiseksi vaaliva homojen heimo, tai Janen paljastuminen Karzanin siskoksi. Myöskin tarinoiden cliffhanger-tekstit olivat usein vakuuttavia, tyyliin "antaako Karzan valokuvata suunnattoman kalunsa sadastatuhannesta dollarista?" Italiassa Karzania julkaistiin 39 numeroa, joista suomeksi valitettavasti käännettiin vain ensimmäiset viisitoista (Italia-Karzanin numerossa 16 Karzan "sairastuu" homoseksuaalisuuteen, kenties tätä käännettä ei pidetty suomalaiselle yleisölle sopivana, koska siinä vaiheessa täällä alkoivat vanhojen episodien uudelleenjulkaisut).

Listauksia Karzanin ja Zorron Suomi-julkaisuista löytyy Comixfreakin sivulta.

Hämähäkkinainen:

Ihmeneloset:

Batman:

Englanninkielisiä horinoita näistä ja muistakin: Fumetti rip-off.

Biancaneve 33/1976 esittelee meille pitkätukkaiseen homosalamurhaajan nimeltä Kekkonen Killer. Sattumaako? Päättäkää itse.

Ainakin oli joskus, 90-luvulla Fumetti per adulti sai riesakseen haittaveron, joka käytännössä tappoi koko teollisuuden pois.

Eipä oikeastaan, siinä tulivat perusasiat. Ensi kerralla sitten voi puhua jo muistakin kuin parodiasarjoista, kuten vaikkapa nuoren Milo Manaran kuvittamasta merirosvofumetista Jolanda de Almavviva. Siihen asti ciao!