Seksihirviö: Kuka Giorgio? Eikös nyt pitänyt puhua Manarasta?

Jaa, Edifumetto ja Ediperiodici eivät siis olleetkaan sama asia eri nimellä? No, aina sitä oppii jotain uutta...

No, ensinnäkin Edifumetton ja Ediperiodicin sarjakuvat ovat sisällöllisesti ja tyylillisesti niin lähellä toisiaan, että voisivat hyvin olla peräisin saman katon alta. Toisekseen tähän sarjakuvagenreen kuului olennaisesti anonymiteetti: lukijalle annettiin mahdollisimman vähän tietoa tekijöistä, esim. piirtäjien ja käsikirjoittajien nimiä ei julkaistu ollenkaan. Kolmanneksi en omista juurikaan alan lähdekirjallisuutta, ja parista selailemastani lähdeteoksestakin olen bongaillut selviä virheitä. Tämä koko kirjepalsta perustuu lähinnä kolossaaliseen kokoelmaani näitä sarjakuvia ja keskusteluihini muiden alan harrastajien kanssa. Mokia sattuu, korjaan niitä sitä mukaa kun saan parempaa tietoa.

No shit, Esko. Mutta ensiksi vähän historiaa: italialainen kirjailija Emilio Salgari (1862-1911) on maailmalla jäänyt yllättävän vähäiselle huomiolle, vain muutama hänen teoksistaan on käännetty englanniksi, eikä suomennoksia löydy yhtään. Merirosvo Sandokan lienee joillekin tuttu elokuvista ja/tai piirrossarjasta, mutta muutoin italialaisten seikkailusarjojen, pop-kulttuurin ja jopa spagettiwesternin isoisäksi tituleeratun Salgarin romaaneja ei liiemmälti tunneta Italian, Espanjan ja Portugalin ulkopuolella. Merirosvotarinoihin mieltyneen kirjailijan oma elämäkin oli myrskyisä: hän teki lopulta itsemurhan viiltämällä sekä vatsansa että kurkkunsa auki. Sitä ennen hän oli kirjoittanut kolme kirjettä, joista valaisevimmassa hän kirosi kustantajansa rikastuneen hänen työllään, mutta jättäneen hänet perheineen rutiköyhäksi.

Vuonna 1970 oli Renzo Barbierin ja Giorgio Cavedonin aika rikastua Salgaria hyväksikäyttämällä: heidän yhteinen kustantamonsa Erregi alkoi julkaista sarjaa Jolanda De Almaviva, joka perustui löyhästi Salgarin romaaniin Jolanda, La Figlia Del Corsaro Nero. Ensimmäiset 13 numeroa kuvitti Armando Bonato, sen jälkeen ruoriin vaihtui Manara. Tästä alkoi Manaran pisin pesti italialaisen kioskisarjan piirtäjänä, joka kesti vuodesta 1971 vuoteen 1973 päättyen numeroon 61.

Ennen syventymistä nuoren Manaran taitojen ruotimiseen lienee parasta kertoa jotain sarjan juonesta. Jolanda De Almaviva liikkuu samoilla vesillä kuin Jack Sparrow, eli merirosvoseikkailusta Karibianmerellä on kyse, mutta päähenkilö Jolandassa on mukana myös ripaus Spartacusta: hänen laivansa Medusan miehistö koostuu suurimmaksi osaksi entisistä naisorjista, jotka hän on vapauttanut. Tosin suurin osa orjista on mukana matkassa vain näyttääkseen kauniilta ja kuollakseen vihollisten kynsissä. Ainoat kestokasvot ovat villit kaksoset Bianca ja Nera, jotka erottaa toisistaan vain hiusten väristä. Miehiä matkassa on kaksi: lojaali kiinalaissoturi Cian ja rohkea mutta elosteleva nuorukainen, joka tunnetaan nimellä Italialainen. Sarjan punainen lanka on tumman ja tulisen Jolandan rakkaussuhde komeaan merirosvoon Jean Lafayetteen, ja kuinka he kerrasta toiseen löytävät ja menettävät toisensa (suhde on toki varsin avoin, ja molemmat vehtaavat paremman puutteessa muidenkin kanssa). Arkkivihollisena häärii toisinaan Maracaibon viiksekäs ja petomainen kuvernööri Pedro Rodriguez de Villar.

Suomalaisilla sarjakuvafoorumeilla näkee joskus Manaran sukunimen väännettävän Maneeriksi, ikään kuin tämä olisi oikea jumittamisen ruhtinas. Italialaisen kioskisarjakuvan mittapuulla nuori Manara oli kuitenkin jotain aivan muuta, varsinkin verrattuna edeltäjäänsä Armando Bonatoon: siinä missä Bonato tuotti yksioikoisesti kuvia välittämättä pätkääkään siitä, näyttivätkö ne lukijasta edes etäisesti mielenkiintoisilta, Manaran kuvakulmissa ja sommitelmissa oli kekseliäisyyttä ja tuoreutta. Ja ennen kaikkea Manaran taiteessa oli flirttiä, 70-luvulla monet Erregin taiteilijoista olivat vielä hiukan turhan häveliäitä ottaen huomioon kohderyhmänsä.

Mutta oliko Manaran Jolanda sitten parasta sarjakuvaa ikinä? No ei. Yli satasivuisen pokkarin tuottaminen kerran kuukaudessa oli Milolle liian raskas taakka, ja kuvien taso vaihteli erittäin paljon. Sarjakuvakriitikot luultavasti nauraisivat itsensä tärviölle sarjaa selaillessaan, ja netin voisi pumpata täyteen hullunkurisia ruutuja Jolandan seikkailujen varrelta. Sarjan tummaverikköjä oli etenkin alkupuolella vaikeaa erottaa toisistaan, ja nakulehtien käyttämistä referenssimateriaalina Milo ei edes yrittänyt peitellä, jokainen naishahmo poseeraa seksikkäästi tilanteessa kuin tilanteessa, usein jopa suoraan lukijalle/kameralle. Loppupeleissä tärkeintä on kuitenkin kokonaisuus, ja se toimii paikoin yllättävänkin hyvin. Jännittäviä, notkeasti kuvattuja tilanteita piisaa, ja Etelä-Amerikan viidakoihin sijoittuvissa Tarzan-henkisissä seikkailuissa epäilemättä kylvettiin siemeniä Manaran myöhempiin viidakkosarjakuviin. Meriseikkailujen ystävät kenties pettyvät runsaaseen maakrapuiluun, eikä Jolanda tietenkään ole edes etäisesti verrattavissa pulp-sarjakuvan mestariteoksiin, mutta kuriositeettina se on enemmän kuin kiinnostava, se on jopa viihdyttävä.

Luis Roca piirsi sarjaa numeroon 69 asti, jolloin se kuopattiin. Roca oli lähestulkoon yhtä tönkkö piirtäjä kuin Bonato, joten lopetus ei sinällään ollut mikään ihme, varsinkin kun piirtäjänvaihdoksen yhteydessä Bianca ja Nera katosivat mystisesti (kenties Manaran itsensä ideoimia hahmoja).

Manara kuvitti muitakin italialaisia kioskisarjoja, kuten Genius ja Cosmine, ja teki lisäksi kansia ainakin Il Montatoreen ja Telerompoon, mutta Jolanda jäi hänen suurimmaksi panostuksekseen tällä rintamalla. Nykyään Manara/Jodorowskyn yhteistyösarja Borgia on kuitenkin tuulahdus wanhoista hyvistä ajoista, olihan yksi Erregin ensimmäisistä sarjoista Lucrezia Borgian edesottamuksia seurannut Lucrezia.

Jahas, siihen aikamme loppuikin. Ensi kerralla taas jotain ihan muuta, ciao!