Manara pin-up

kolumni




Nimeni on Caruso, David Caruso


"Ole cool ja ole vähän mulkku - ole niin kuin David Caruso Jadessa". Seth Rogenin naisten kanssa kommunikoimisesta antama ohje Steve Carellille Judd Apatowin 40 v. ja neitsyt (The 40-Year-Old Virgin, 2005) -elokuvassa toimi erinomaisesti, ja Carellin nössöhahmo sai Caruso-metodilla viimein kontaktia vastakkaiseen sukupuoleen. William Friedkinin ohjaamasta Jadesta (1995) piti tulla David Caruson matkalippu suureen elokuvatähteyteen, mutta aivan niin ei sitten käynytkään.

Nykyisin Caruso tunnetaan parhaiten jo myyttisiin mittoihin kasvaneesta Horatio Caine -hahmostaan, joka laukoi absurdeja ja vallattomia yhden lauseen viisauksiaan rikospaikkatutkinnan komisariona CBS:n C.S.I. Miami (2002-2012) -sarjassa. Caruson roolia Silhouette Titanium -merkkisten aurinkolasien mannekiinina ei pidä myöskään väheksyä ja mies onkin tehnyt lasien silmille laittamisesta ja niiden riisumisesta ihan oman taiteenlajinsa sarjan puitteissa. Alun perin vakavasti otettavaksi kirjoitettu Horatio Caine -roolihahmo tehtiinkin sarjan loppuaikoina tarkoituksella puoliparodisella otteella, mikä ei kuitenkaan muuttanut C.S.I. Miamia yhtään sen katseltavammaksi. Tosin tuotantoyhtiö CBS:n mukaan sarja on maailman suosituin ja katsotuin.

David Caruson näyttelijäkyvyt jakavat vahvasti mielipiteitä. Joidenkin mielestä niitä ei ole lainkaan, ja toisaalta vankka kannattajajoukko ja fanisivustot internetissä ovat täysin eri mieltä. Voidaankin todeta, että Caruson taitojen ja avujen huomaaminen vaatii harjaantumista ja kärsivällisyyttä, siksi paljon puolivillaista jöröttämistä ja kehnoja roolisuorituksia uralle mahtuu. Eikä 90-luvun puolivälissä syntynyt maine hankalana, itsepäisenä kusipäänä luonnollisesti auta epäilijöitä symppaamaan oikukasta porkkanapäätä yhtään enempää.

Näyttelijäuralle ennen suurta tv-tähteyttä Steven Bochcon ja David Milchin luomassa N.Y.P.D. Blue (1993-2005) -sarjassa mahtui kuitenkin nappisuorituksia niin isolla kankaalla kuin televisiossakin. 23-vuotias Caruso teki varsinaisen valkokangasdebyyttinsä Greydon Clarkin ohjaamassa, kulttimainetta nauttivassa scifi/teinikauhuviritelmässä Ilman varoitusta (Without Warning, 1980) sinisissä Adidas-shortseissa metsäretkelle mukaan lähteneelle tyttöystävälleen keikistellen. Ihan onnistuneen pienen budjetin genreleffan muistettavinta antia ovat ulkoavaruuden tulokkaan viskomat pizzalättyjä muistuttavat elävät organismit, joita olio käyttää ihmisten listimiseen.

Poliisisarja Hill Street Bluesia (1981-1987) aikoinaan tarkkaan seuranneet muistanevat Caruson irlantilaisjengi Shamrocksin kärkeväkielisenä johtajana. Oivallinen jatkuva pikkurooli, jonka jätti varjoonsa vain Diablos-latinojengin pomon Jesus Martinezin (Trinidad Silva) suurempi näkyvyys ja vielä suurempi suu. 80-luvulla seurasi pieniä rooleja tv-sarjoissa ja isomman budjetin elokuvissa kuten Upseeri ja Herrasmies (An Officer and a Gentleman, 1982) ja saman vuoden Taistelija (First Blood), jossa apulaisseriffin roolissa nähtävä Caruso saa metsässä tuta John Rambon viidakkoveitsen terävyyden. Abel Ferraran elokuviin Caruso päätyi ensimmäisen kerran vuonna 1987 China Girlin myötä, ja kolme vuotta myöhemmin Caruso oli rankattu alkuteksteissä jo kakkoseksi Christopher Walkenin jälkeen Ferraran mafiaeepoksessa New Yorkin Kuningas (King of New York, 1990). Huumepoliisin roolissa nähtävän Caruson näyttelijämaneerit ovat New Yorkin Kuninkaassa jo orastamassa, kukkaan ne puhkesivat vasta John McNaughtonin Kahden miehen nainen (Mad Dog and Glory, 1993) -elokuvan ja etenkin jättimenestykseksi osoittautuneen N.Y.P.D. Blue -sarjan myötä. Huolimatta Caruson sähköisestä roolisuorituksesta ja Italian tulevan pääministeri Silvio Berlusconin rahoituksesta, New Yorkin Kuningas jäi hiukan aneemiseksi yritykseksi sekä arvostelu- että lippuluukkutasolla.

Vastanäyttelijälle puhuminen hitaasti, välillä lähes kuiskaten ja samalla katse lattiaan luotuna, kädet usein lantiolla ja pää harrikirvesniemimäisesti vinossa - Caruso-metodi - on se mikä teki N.Y.P.D. Blue -sarjasta hitin ja Carusosta kuumimman nousevan televisiotähden vuonna 1993. Realistisella otteella ja hyvillä käsikirjoittajilla saattoi olla myös jotain tekemistä asian kanssa, ei tosin jos Carusolta kysyttiin asiasta noihin aikoihin. Tapahtui anatominen ihme, jonka Caruso on myöntänyt itsekin jälkeenpäin; keltainen neste joka yleensä kerääntyy alaruumiissa sijaitsevaan rakkoon, pakkautui yläpäähän aiheuttaen subjektiivisen ylivoimaisuuden tunteen kaikilla osa-alueilla. Caruso puuttui sarjan käsikirjoitukseen, ohjaukseen, muiden näyttelijöiden suorituksiin ja niin edelleen. Steven Bochcolle ja sarjan muille tekijöille Caruson roima palkankorotusvaatimus N.Y.P.D. Bluen menestyksekkään ensimmäisen kauden jälkeen oli viimeinen pisara, tuo mies saa mennä. Ja mitä nopeammin, sen parempi.

Kuka on sanonut, että tähdet olisivat helppoja. Niin tai näin, N.Y.P.D. Bluen ensimmäinen kausi on kuitenkin sarjan paras. Se on vähän modernisoitu versio Hill Street Bluesista käsivarakuvauksineen, joka silloin oli raikas ja tuore asia televisiossa. Juopotteleva ja huorissa käyvä Sipowicz, Caruson esittämän John Kellyn poliisipari, oli särmikkäämpi hahmo kuin myöhempien kausien pehmoisä (vaikka me kaikki toivoimme Dennis Franzin esittämälle sympaattiselle hahmolle pelkkää hyvää), puhumattakaan John Kellyn viileydestä ja erehtymättömästä oikeudenmukaisuudesta.

Caruso lähti sarjasta muutaman jakson toiselle kaudelle tehtyään elokuvatähteyden kiilto silmissään. Uusintafimatisointi Henry Hathawayn noir-klassikosta Kuoleman suudelma (Kiss of Death, 1947) tuli ensi-iltaan Barbet Schroederin ohjaamana vuonna 1995, pääosassa Caruso. Kiss of Death ei varsinaisesti hänen suoritukseensa kaadu ja elokuva saikin varsin hyviä arvosteluja kriitikkorintamalla, kaupallinen menestys jäi kuitenkin vaatimattomaksi. Samana vuonna Carusolle maksettiin kahden miljoonan dollarin palkkio esiintymisestä aiemmin mainitussa William Friedkinin eroottisessa trillerissä Jade, joka niin ikään floppasi lippuluukuilla, eikä arvostelumenestyksestäkään voinut puhua. Kaikki eivät siirry suositusta tv-sarjasta elokuvatähdeksi aivan yhtä sulavasti kuin George Clooney, joten unohdettavien tv-elokuvien ja yhden kauden pyörineen tv-sarjan ”tähtenä” sekä vitsailujen kohteena olemisesta oli tuleva David Caruson kohtalo vuosituhannen vaihteeseen asti. Kaikkien aikojen ensimmäisessä South Park (1997-) -sarjan jaksossakin Caruson urakehitystä sivutaan - hyvin tyypilliseen Matt Stone-Trey Parker -tyyliin.



David Caruso lähti todistajalausuntojen mukaan vastaanottamaan 2000-lukua jonkinlaisen nöyryyden kautta ja onnistuikin saamaan kelpo roolin Taylor Hackfordin poliittisessa jännärissä Todistettavasti elossa (Proof of Life, 2000). Seuraavana vuonna hän näytteli pääosan vuosituhannen alun onnistuneimpiin kauhuelokuviin luettavassa Brad Andersonin (The Machinist, 2004) Session 9 -ohjaustyössä. Asbestinpoistoryhmän työskentelystä hylätyssä mielisairaalassa kertova elokuva tarjoaa aidosti hyytäviä säikyttelyjä ja mikä parasta, onnistuneen ja täysipainoisen suorituksen Carusolta.

Miamin, aurinkolasien ja pöhköjen one-linereiden voimalla porskuttaminen on kuitenkin tällä erää virallisesti ohi, sillä CBS ilmoitti muutama päivä sitten lopettavansa C.S.I. Miami -sarjan tuotannon kymmenen kauden jälkeen. Nyt jos koskaan onkin aika uudelle yritykselle isoilla kankailla, sillä monia kutkuttaisi nähdä David Caruso vielä kerran näyttelemässä hyvin kirjoitetussa, taidokkaasti ohjatussa potentiaalisessa blockbusterissa. Ja silleen kivasti pää vinossa, Oscar-patsaan kimallus silmissään. Nyt käännän katseeni alas ja sanon rauhallisesti; "are we okay with this?"