Suomalaisen elokuvan madonluvut
SUOMALAINEN ELOKUVA. Kai siitä olisi tarkoitus tykätä, onhan se kuitenkin meidän elokuvaamme. Mitä olisi Suomi ilman Edvin Laineen Tuntematonta sotilasta, tai Rauni Mollbergin syntistä laulua. Kun kesällä matkaa kohti mökkiään, voi sielunsa silmin aistia sitä romantiikkaa, joka maalaisidyllissä odottaa. Hilja maitotytön helmoista syntyy suomalainen suvi, eikä sen rehellisempää kaupunkimiljöötä ole kuin Aki Kaurismäen runoelma suomalaisen työttömän arjesta. Arjesta, joka puhuttelee maailmaa aina ranskalaista älymystöä myöten. Niin herkkää, niin syvällistä ja niin teoreettista.
Totta puhuen suomalainen elokuva ei lämmitä sydäntä. Kertoohan se vähän liikaakin suomalaisesta luonteesta. Kurkistuksen moderniin kaupunkiin saimme liki kymmenen vuotta sitten Levottomissa ja nuorten kokemasta kurjuudesta saarnaa Sairaan kaunis maailma. Pääsemme suomalaisuuden ja suomalaisen elokuvan sydämeen - ahdistukseen. Lisätään soppaan vielä Jäniksen vuosi, Uuno Turhapuro ja Pekko. Ja Rölli.
Ehkä elokuvia onnistuneemmin suomalaisuuden ydin tiivistettiin kuitenkin aikoinaan laulun sanoihin. 80-luvullahan Eppu Normaali lauloi siitä kuinka suomalainen on syytön syntymäänsä.
YKSI LAHJA suomalaisilla taiteilijoilla on kuitenkin ollut aina, aivan itsenäisyytemme ensihetkistä alkaen - kunnon sota. Ensin sodittiin. Sitten tulivat kirjat ja lopulta elokuvat.
Aina näihin päiviin saakka sota on nähty pyhänä, hiljaisena tilana, hetkenä jona kansakunta lunasti oikeutensa olla olemassa.
Oman versionsa suomalaisesta sotien muovaamasta identiteetistä on jo ehtinyt antaa Edvin Laineen ohella nyt myös Erkko Lyytinen. Hänen mukaansa paras tapa ymmärtää erään suomalaisen sotilaan ajatusmaailmaa ja sielunmaisemaa edellisen vuosisadan alkupuolella, on tehdä hänestä neekeri.
Tämä palauttaa mieliin ajatuksen suomalaisesta ideasta - ideasta, joka paistaa läpi suomalaisen elokuvan. Se ei ole varsinaisesti taidetta, tai taitoa, vaan jotakin syvempää. Se on pystyyn nostettu keskisormi.
Länsinaapurissamme vaikuttaneen Ingmar Bergmanin mukaan elokuva on jotakin, joka kolkuttelee sielumme synkimpiä huoneita.
Myös Suomalainen taiteilija on ymmärtänyt nämä sanat, mutta hieman väärin. Siksi hän rääkyy, paskoo ja taikoo. Sen jälkeen hän ihmettelee miten kukaan voi moisesta hermostua. Poistuihan Jumalan teatteristakin yleisö aikoinaan ruskeat viirut naamallaan saatuaan osakseen rehtiä suomalaista kommunikaatiota. Suomalaisille kun on aina ollut tärkeää osua edes johonkin, sillä suomalaisen taiteen ajatus ei lähde liikkeelle ymmärtämisestä, vaan vaikuttamisesta.
JOKU ON JOSKUS SANONUT, että suomalaiset ovat itsesäälissä rypevää kansaa. Tämä ei ole koko totuus, sillä meillä on myös Kalteva torni, esimerkki koivusalomaisesta, maalaisromantiikan kylvettämästä nostalgiasta, jonka mukaan on hauskaa olla vähän höpsö.
Suomalaiset elokuvat ovatkin aina olleet vähän höpsöjä ja himputti sentään, tulisiakin. Kun Montgomery Cliff lankesi kohtalokkaan rakastettunsa pauloihin elokuvassa Paikka auringossa vuonna 1951, tuli Suomessa Hilja maitotyttö navetasta ulos rinnat paljaina. Joitakin vuosia myöhemmin naurettiin, kun Pekka ja Pätkä keksivät laittaa kenkälankkia naamaan.
Ei sen puoleen, yksi vaivaannuttavimmista elokuvista nähtiin vuonna 1997, kun eräs suomalainen päätti vaikuttaa tekemällä oikeasti hurjan elokuvan. Seuraava neronleimaus oli antaa päähenkilöille höpsöt nimet Ippe ja Papu. Jarmo Lampelan Sairaan kaunis maailma onkin yhä tapana katsoa partaveitsi ranteella, toinen silmä peitettynä.
Sama tarina jatku vielä tälläkin vuosituhannella. Pian ensi-iltansa saa aito suomalainen trilleri Nightmare - painajainen merellä, jossa myös Salatuista elämistä tuttu Peppi joutuu vaikeuksiin. Elokuvan luvataan sisältävän jotakin kauheaa - mitäköhän shokeeraavaa siis tällä kertaa? ...Kekkonen pedofiilina? Kolmen homon gangbang? Vaiko ihan vain se tuttu ja turvallinen: Peppi neekerinä.
Suomalaisen elokuvan idea ei ole kuitenkaan koskaan ollut kateissa, sillä suomalaiset tekevät elokuvia itselleen. Suomalaisen sielunmaiseman synkimmät sopukat vain sattuvat olemaan eri maaperää; ne eivät ehkä kerro suuria tarinoita elämästä, vaan tarinoita ihmisestä nimeltä Jussi. Jussilla on kuokka ja kuokittuaan tarpeeksi peltoa Jussi saa maanviljelysseuran raivausmitalin. Sen jälkeen Jussi ryhtyy taiteilijaksi.
Suomalainen taiteilija on aina rakastanut antaa protagonisteilleen vaikuttavia nimiä. On siis pelkkää kohtalon virtaa, että Timo Koivusalon seuraavan elokuvan myötä Peppi, Ippe ja Papu saavat seurakseen sankarin nimeltä Palle.
ON SUORANAINEN IHME, että suomalainen kulttuuri aikoinaan tuotti maailmaan sekä Jean Sibeliuksen että Mika Waltarin, unohtamatta Helene Schjerfbeckiä.
Omaamme siis todisteita musiikillisesta, kuvallisesta ja kirjallisesta taituruudesta. Kuva, ääni ja tarina; elokuvan tekemisen kolme rakennuspalikkaa. Sinä päivänä, kun insinööriohjaajamme tajuavat, ettei hyvää taideteosta synnytetä kasaamalla takapihalle palikoista lato, pääsemme ehkä itseilmaisussamme samalle viivalle muun maailman kanssa.
Sitä ennen kuitenkin joudumme elämään huoneessa, jossa vaikuttaa myös kiljuva taiteilija. Hän on syytön syntymäänsä, mutta hänellä on asiaa. Hän olettaa, että meitä kiinnostaa, koska satuimme syntymään samaan taloon. Hän kertoo meille tarinoita Röllistä ja Mombasaan matkaavasta syöpäsairaasta, maalaa naamansa mustaksi, juoksee muna pystyssä jääkaapille, pukeutuu naiseksi ja saunoo karhujen kanssa.
Suomalaista elokuvaa katsellessaan tulee kieltämättä toisinaan mieleen, että kannattaisikohan jo sulkea mielisairaalan ovet?
Toisaalta ehkä pitää vielä odottaa Markku Pölösen Kalevala, joka - suoraan elokuvan promootiossa esitetyn lainauksen mukaan, käsittelee "tuttua tarustoa ennen näkemättömästä vinkkelistä. Elokuva yhdistää nykyhetken ja lähihistorian... sinne jonnekin..."
Sitä odotellessa.
kommentit
Mustonen on kolumnistina samaa tasoa kuin Koivusalo elokuvaohjaajana. Toive molemmille: lopettakaa, kaikkia nolottaa.
No onhan se höpsö elokuva, hyvä esimerkki siitä mitä tapahtuu, kun nakkilalaisella mentaliteetilla lähdetään isoon maailmaan tekemään koskettavaa elokuvaa. Sama maalaisromantiikkahan siitä puskee läpi kuin kaikesta muustakin Koivusalon tuotannosta - vieläpä oikein rautalangasta väännettynä. Mutta toki hyvä jos joku näkee elokuvan toisin. Sehän vain tarkoittaa, että Koivusalokin on jossain onnistunut joidenkin kohdalla.
"esimerkki koivusalomaisesta, maalaisromantiikan kylvettämästä nostalgiasta, jonka mukaan on hauskaa olla vähän höpsö."
Se miten olet päätynyt omaan tulkintaasi, jossa romantisoidaan maaseudulla elämistä on lähinnä oman pääsi sisällä. Mutta ei siinä mitään, jokainen tulkitkoot tekstejä omiin tarpeisiinsa kuten haluaa.
Noh, tarkalleen ottaenhan kirjoitan, että:
"esimerkki koivusalomaisesta, maalaisromantiikan kylvettämästä nostalgiasta, jonka mukaan on hauskaa olla vähän höpsö."
Se miten olet päätynyt omaan tulkintaasi, jossa romantisoidaan maaseudulla elämistä on lähinnä oman pääsi sisällä. Mutta ei siinä mitään, jokainen tulkitkoot tekstejä omiin tarpeisiinsa kuten haluaa.
Anna kuitenkin ne pyydetyt esimerkit siitä, miten maalaisromantiikka (=maalaiselämän romanttisena esittäminen) ja nostalgia (=entisajan ihannoiminen) ilmenevät Kaltevassa tornissa. Miten ohjaaja on antanut niille muodon teoksessaan? Faktanäyttöä löytyy varmaan helposti ja paljon, koska nämä painotukset ovat kirjoitustesi perusteella rautalankamaisen konkreettisia ja niin voimakkaita, että koko elokuvaa voi käyttää esimerkkinä niistä.
Kolumnin eräs määritelmä on "kirjoittaja esittää siinä henkilökohtaisen mielipiteensä ja tarkastelee asiaa vain valitsemastaan näkökulmasta. Lisäksi kolumneissa voidaan käyttää uutista laajemmin eri tyylikeinoja kuten ironiaa tai huumoria. Kolumnin tyylilajiin kuuluu, että kirjoittajalla on oikeus piikitellä ja esittää olevansa oikeassa."
Luulen että Mustosen pointti oli se, että Kalteva torni on kaikesta huolimatta hyvin koivusalolainen, tekijänsä näköinen elokuva niin pahassa kuin pahassakin.
Täikammalla kirjaimellisuutta penäävän kommentoijan pitäisi olla siinäkin tarkka, että huomaisi kyseessä olevan kolumnin.
Kolumnin eräs määritelmä on "kirjoittaja esittää siinä henkilökohtaisen mielipiteensä ja tarkastelee asiaa vain valitsemastaan näkökulmasta. Lisäksi kolumneissa voidaan käyttää uutista laajemmin eri tyylikeinoja kuten ironiaa tai huumoria. Kolumnin tyylilajiin kuuluu, että kirjoittajalla on oikeus piikitellä ja esittää olevansa oikeassa."
Luulen että Mustosen pointti oli se, että Kalteva torni on kaikesta huolimatta hyvin koivusalolainen, tekijänsä näköinen elokuva niin pahassa kuin pahassakin.
Kuka tahansa kolumnisti tai muu voi esittää olevansa oikeassa, mutta näkemykset, joiden tueksi ei löydy faktoja (no, odotan, että niitä vielä tulee) ovat vähemmän päteviä kuin muut. Väittämän "Kalteva torni on skeida elokuva" takana on helppo seisoa eikä se kaadu, vaikka joku olisi eri mieltä. Sen sijaan väittämä "Kalteva torni on nostalginen maalaisromanttinen skeida elokuva" pitää paikkansa tai ei, riippuen siitä, minne elokuva sijoittuu ja miten kerronta painottuu. Vaikka kyse on tulkinnasta, se on omiaan herättämään tyhmiä kysymyksiä joihin voi vastata, eikä vain pitää kiinni siitä tulkinnasta. Jos elokuva on hyvin "koivusalolainen" niin miten koivusalolaisuus ilmenee teemoissa, joita elokuvassa ei näytä pahemmin olevan?
Jotta juttu pysyisi mielenkiintoisena, onkin ehkä syytä tässä vaiheessa kääntää asetelma ja kysyä sinulta: eikö Kalteva torni ole mielestäsi koivusalomainen elokuva?
Kas, vastasitkin jo tähän kysymykseen. Sinun mukaasi elokuva eroaa "Timo Koivusalon muista 2000-luvun ohjauksista siinä, että siinä liikutaan epänostalgisesti nykyajassa ja "epämaalaisesti" Italian kaupungeissa."
Toisin sanoen sanot, että Koivusalon muut elokuvat sisältävät nostalgiaa ja maalaisuutta? Esitätkö siis, että Kalteva torni on täysin Koivusalon henkisistä(kin) ominaisuuksista vapaa teos?
Voit vapaasti olla sitä mieltä, itse en ole. Se on suorastaan niiden kylvettämä.
Keskustelu on siitä hankala, että peräät faktoja itse esittämiisi väitteisiin. Käyt siis jonkinlaista monologia itsesi kanssa.
Jotta juttu pysyisi mielenkiintoisena, onkin ehkä syytä tässä vaiheessa kääntää asetelma ja kysyä sinulta: eikö Kalteva torni ole mielestäsi koivusalomainen elokuva?
Kas, vastasitkin jo tähän kysymykseen. Sinun mukaasi elokuva eroaa "Timo Koivusalon muista 2000-luvun ohjauksista siinä, että siinä liikutaan epänostalgisesti nykyajassa ja "epämaalaisesti" Italian kaupungeissa."
Toisin sanoen sanot, että Koivusalon muut elokuvat sisältävät nostalgiaa ja maalaisuutta? Esitätkö siis, että Kalteva torni on täysin Koivusalon henkisistä(kin) ominaisuuksista vapaa teos?
Voit vapaasti olla sitä mieltä, itse en ole. Se on suorastaan niiden kylvettämä.
En ole esittänyt väitettä, että "Kalteva torni on esimerkki maalaisromantiikan kylvettämästä nostalgiasta, jonka mukaan on hauskaa olla vähän höpsö". Kun en edes ymmärrä, miksi joku tuollaista väittää, olen kysynyt perusteita. Kysymys on varmaan jotenkin tyhmä, koska kriiitikko vastasi, että elokuvassa on maalaisromantiikkaa "jopa rautalangasta väännetyllä tavalla". Koska asia on tuolla lailla hyvin ilmeinen (ei siis vain tulkinnanvarainen), niin luulisi elokuvasta löytyvän vaikka kaksi tai kolme sitä havainnollistavaa kohtaa väitteen tueksi. Edes yksi. Itse olen väittänyt, että elokuva sisältää Koivusalon elokuvaksi poikkeuksellisen vähän maaseudun kuvausta ja nostalgisuutta ja kysyn edelleen puuttuvia esimerkkejä KT:n omasta "rautalankamaisesta" maalaisromantiikasta ja nostalgiasta. Nostalgiasta mitä kohtaan?
Vai eikö koivusalon tausta / aiempi ura enää näy mitenkään Kaltevassa tornissa? Minun mielestäni se on kauttaaltaan sitä samaa maalaisscheissea tyyliä ja dialogia myöten ja päästä varpaisiin kuin miehen aiempikin näkemäni tuotanto, eikä urbaani naamiaisasu pelasta elokuvaa koivusalolta itseltään.
Ei sinun tarvitse olla samaa mieltä kanssani, etenkään koska elokuvan abstraktimpi ajattelu ohjaajansa näköisenä teoksena ei selvästi ole sinulle mieluisaa tai et ehkä kykene siihen. Miten vain.
Edelleen esität omia väitteitäsi ja unohtelet tärkeimpiä sanoja lainauksistasi. Se on tyhmää. Et myöskään vastannut kysymykseeni siitä: onko Kalteva torni vapaa koivusalon edellisiä elokuvia leimaavista henkisistä ominaisuuksista?
Vai eikö koivusalon tausta / aiempi ura enää näy mitenkään Kaltevassa tornissa? Minun mielestäni se on kauttaaltaan sitä samaa maalaisscheissea tyyliä ja dialogia myöten ja päästä varpaisiin kuin miehen aiempikin näkemäni tuotanto, eikä urbaani naamiaisasu pelasta elokuvaa koivusalolta itseltään.
Ei sinun tarvitse olla samaa mieltä kanssani, etenkään koska elokuvan abstraktimpi ajattelu ohjaajansa näköisenä teoksena ei selvästi ole sinulle mieluisaa tai et ehkä kykene siihen. Miten vain.
kommentoi artikkelia ja/tai elokuvia