Manara pin-up

kolumni

Apinamiehen vuosisata - 1900-luvun populaarikulttuurin jälkipyykki

Maailma kaipaa yli-ihmisten julistaman sodan massoja vastaan
- Friedrich Nietzsche

1900-LUKU LOI hyvin pitkälle nykyisen henkisen kehityksemme ainekset. Vuosisadan alussa syntyi massatuotanto ja psykoanalyysista tuli ilmiö, sitten Einstein kehitti suhteellisuusteorian ja lobotomian kehittäjä, António Egas Moniz, pokasi Nobelin palkinnon. Toisaalla populaarikulttuurissa sarjakuviin piirtyi vuosisadan henkinen tila. Kuka muukaan kuin valkoinen mies valloitti viidakon - alkuasukkailta ja eläimiltä. Syntyi Tarzan, tuo rikas aristokraatti, joka on vahvempi ja jalompi kuin yksikään Afrikan musta.

30-luvulla populaarikulttuuri edelleen jalosti viidakon kuninkaan hahmoa pukemalla tuon ylle naamion. Viidakon lait yhä pätivät, mutta nyt niitä valvomaan saapui mystinen kuolematon mies, Mustanaamio. Valkoisen miehen herruus oli jo niin suurta, että hän saattoi kukistaa viidakon jopa violeteissa trikoissa.

Sarjakuvat paljastavat harvinaisen hyvin sen 30-luvulla syntyneen länsimaisen rasismiin taipuvaisen individualistin, joka halusi säilyttää analyyttisen viattomuutensa. 60-luvun murroksissa esimerkiksi Mustanaamiosta kehittyi rehti nietzscheläinen, joka yhä hallitsi viidakkoa asukkeineen, mutta tunnusti hallitsemiseen liittyvän ahdistuksen. Samaa ei voi sanoa toisesta kestosuosikista, vaaleahiuksisesta Flash Gordonista, joka jykeväraamisena sankarihahmona on aina ilmentänyt niin kirkasta arjalaisuuden ihannetta, että on pelkkä ihme, etteivät itse natsit kehittäneet miestä.

ELOKUVIIN LÄNSIMAINEN KUNINKUUS siirtyi viimeistään 60-luvulla, kun lähes alaston juutalainen, Cornel Wilde, kukisti kilpajuoksussa kokonaisen afrikkalaisten heimon ohjaamassaan elokuvassa Alaston saalis (1966) roolinimellä The Man. Hänen juoksuaan siivitti selvästi yhä uimamestari Johnny Weissmullerin viidakkoa paimentaneiden kiljaisujen valkoinen uho. Jotain kehitystäkin toki tapahtui. Siinä missä Tarzanin viidakon paras kaveri oli ollut apina, löysivät sekä Viidakko-Jim että Taika-Jim avustajikseen aidon alkuasukkaan. Lienee turha mainita, että molemmat edellä mainituista sarjakuvista syntyivät valkoisen miehen kukoistuksessa, 30-luvun puolivälissä.

Saman vuosikymmenen alkupuolella myös lasten suosikki Tintti kävi Kongossa (Tintin au Congo, 1931), joka vierailu poikii tänä päivänä lähinnä kanteita rasismista ja eläinten lahtaamisesta. Hieman outoa, sillä Afrikassa Tintti voittaa puolelleen sekä apinat että alkuasukkaat, koska on niin paljon heitä älykkäämpi. Samankaltaiseen valkoisen ylemmyyden teemaan päätyi 40-luvulla myös Disney tuottaessaan moderniudestaan kehutun elokuvan Etelän laulu (Song of the South, 1946), jota yhä tänäkin päivänä pelätään näyttää sen sykkimien asenteiden takia.

Meni oikeastaan 30 vuotta ennen kuin myös Hollywoodissa valkoisen miehen toimiin alettiin suhtautua kriittisemmin. Näin kävi esimerkiksi intiaanien historiallisesta joukkosurmasta kertovassa elokuvassa Verinen sotilas (Soldier Blue, 1970). Vihdoin 70-luvun lopulla myös toinen valkoiseen supermiehuuteen alistunut ihmisryhmä alkoi saada roolia alkuasukkaiden rinnalla. Vuonna 1977 nihilismistään toipuva Mustanaamiokin päätyi lopulta avioliittoon naisen kanssa - ja hiipui luolaansa.

Tosin samana vuosikymmenenä maailmaan oli lyönyt itsensä läpi myös sankaruuden uusi ilmentymä, nimittäin povekas ja raamikas sankarinainen, joka halusi miellyttää miestä. Kenties siis viidakossakin vain posti kulki ja Mustanaamiolla himot heräsivät. Mustanaamioiden ja Tarzaneiden rinnalle kun lehtikioskeihin ponnahtivat nyt sellaiset sankarit, kuten miekkataituri Isabella, demoninen Jacula sekä munaa kaipaava Sukia (alempi kuva).

EI KAI MILLÄÄN TÄLLÄ olisi väliä, ellei sarjakuvien ja machoviihteen asenteiden parissa olisi varttunut sukupolvi jos toinenkin. Toki on hyvä muistaa sekin, ettei populaarikulttuuri edes sinällään luo mitään uutta, vaan jo lähtökohtaisestikin pyrkii vain tyydyttämään maailmaa hallitsevan ihmiskunnan osan primitiivisimmät ja kollektiivisimmat tarpeet. Tästä syytä 70-luvun lyhytkestoisesta itsetutkiskelusta palattiinkin niin helposti takaisin raakaan kategoriosointiin, joskin pienin muutoksin.

Viidakon haamun nujertuessa pääkalloluolassaan lastenvaipan vaihtojen ikeeseen, otti John Rambo kantaakseen tosimiehen soihdun ja lähti vuonna 1985 Vietnamiin ilman naista (ja paitaa) käsissään länsimainen oikeuskäsitys. John Rambo oli nähnyt raakaa väkivaltaa (First Blood, 1982) ja oli siksi ymmärrettävä hahmo - vaikkakin edisti elämänfilosofiaansa ampumalla. Laajemmin tarkasteltuna Rambo mahdollistui vasta, kun reaganilainen maailmanjärjestys keksi ketkä olivat maailman uusia ali-ihmisiä 60-luvun rotumellakoiden aloittaman etsiskelyn jälkeen. Oli ihan ok tirauttaa itkut ja potea elämän kovuutta, jos sen jälkeen saa teurastaa vinosilmiä kuin ukki venäläisiä.

90-luvulle tultaessa Steven Seagal osoitti, ettei pelkkä tihrustaminenkaan enää riittänyt. Länsimaisen miehen ego saattoi toimia vasta, jos joku uhkasi luontoa tai eläinkunnan viattomuutta. Mutta heti kun niin tapahtui, saattoi käynnistää koko elokuvan kestoisen turpasaunan (On Deadly Ground, 1994). Keskeistä oli, että valkoisen miehen täytyi suojella jotakin itseään heikompaa, kuten naista, eskimoa tai maata. Populaarikulttuuri ilmensi näin pinnan alta amerikkalaista konservatismia. Ei ole sattumaa, että ennen naista Yhdysvaltain presidentiksi äänestettiin musta mies - kenties naisen vuoro tulee kuitenkin ennen eskimoa.

Toki 1900-luvun populaarikulttuurissa nähtiin lukemattomia variaatioitakin, mutta käytännössä ne ovat vain osoittaneet valkoisen miesmyytin murtumattomuuden. Joko naiset valtasivat sankaruuden palvellen mieskeskeistä seksismiä tai koko elokuvan potentiaali katosi vastakulttuurin olemassaolon todistamiseen (Thelma & Louise, 1991). Ei voi kuitenkaan väittää, etteikö maailma asenteineen pyrkisi myös kohti muutosta.

TARINAN KERRONNAN yksi erityispiirteistä on aina ollut kehittyminen varioinnin kautta. Tämä on toki positiivinenkin asia, mutta vaarana on, ettemme huomaa varioinnin mukana kulkemaa toistoa. Toisto kun on linkki muuttumattomiin tarpeisiimme. Tarzanin syntyhetken jälkeen naiset ovat muun muassa saaneet äänioikeuden ja maailman diversiteetti on huomattavasti lisääntynyt. Kuitenkin huolimatta siitä, että esimerkiksi aikansa miesten seikkailulehtien kansiin on tätä nykyä vaikeaa suhtautua niiden vaatimalla poikamaisuudella, ei niiden vihjaama alisteisuus ole kadonnut mihinkään.

Itse asiassa kyseinen alisteisuus on kerrostunut nykyisen populaarikulttuurimme pohjalle.

Onkin hyvä muistaa, että emotionaalinen kulttuuri perustuu aina rakenteisiin. Syvällä keskiajalla taide käsitteli lähinnä hyvän ja pahan välistä taistelua, kuten Jeesusta ja pirua, ennen kuin se löysi satojen vuosien kuluessa taas ihmiskehon kauneuden ja kirjallisen fiktion. Hyvän ja pahan taistelu jatkoi elämäänsä luonnollisena kulttuurin osana yhä elokuvien ja sarjakuvienkin syntyessä, kätkeytyen niitä hallitsevien motiivien raameihin. Eurooppalaisen vuosituhansisen myytin mukaan hyvyys oli valkoista, jonka ajatuksen 1900-luvun taitteen rotukeskeinen darwinismi tyytyväisenä imi itseensä. Syntyi Tarzan ja sittemmin Mustanaamio, sekä lopulta Rambo.

Einstein lienikin oikeassa huomauttaessaan, että vain muutos tavassamme ajatella voi muuttaa maailman. Kapean valkoisen miesnäkökulman kautta tehtiin ylipäätään niin valtava osa viime vuosisadan populaarikulttuurista, että voi myös kysyä onko valkoisen miehen herruus luontainen dominanssi, jota kulttuuri ilmentää, vai pitäisikö 1900-lukua tarkastella siirtymävaiheena ulos menneiden aikojen patriarkaattisuudesta? Entä mitä olisi tulossa tilalle? Ketkä olisivat uuden maailmanjärjestyksen sankareita? 1900-luvun meille jättämä vastaus elää yhä hämmentävän vahvana - eivät ketkään.

John Rambon itkuiseen tilitykseen kulminoituikin yllättävän paljon länsimaista turhautumista. Miehet Vietnamissa olisivat voittaneet sodan, jos heille olisi annettu siihen mahdollisuus, mutta sen sijaan heitä haukuttiin kotiin palatessa lastenmurhaajiksi. Samankaltainen tragedia on vaivannut länsimaisen itseilmaisua koko sen historian ajan - aina löytyy joku nilkki, joka ei ymmärrä miksi valkoisen miehen täytyy taistella niin naista, mustaa kuin arabiakin vastaan. Rasismi ja sovinismi ovat termejä, jotka joku ganjahippi keksi lannistaakseen terveen miehuuden.

HUOLIMATTA SIITÄ, MILLAISESTA todellisuudesta populaarikulttuurin ainekset lähtevät, jää viimeiseksi kysymykseksi: millaiseen maaperään viidakkorummun sanoma putoaa? Ajatteleeko aamupalaansa syövä perheenisä alitajunnassaan todellisuudessa olevansa sekä viidakon valtias että nyrkkipatriootti samassa paketissa? Jos olemme rehellisiä, huomaamme sisältämme kumpuavan vastauksen: kyllä. Eikä sitä kannata hävetä.

1900-luvun populaarikulttuuriahan voi nimittäin tarkastella myös sananvapauden kehittymisen tarinana. Kuva kuvalta ja otos otokselta länsimainen taide mursi vajaassa vuosisadassa menneiden vuosisatojen tabut paljastaen lopulta modernin maailmanvaltiuden rakennusainekset ensimmäistä kertaa maailmassa täysin alastomina. Kokonaan toinen tarina on, miksi lähimmäs aitoa tasa-arvoa ihmishistoriassamme on toistaiseksi päässyt kulttuuri, jota edustaa pygmi kainalossaan flengaava aristokraatti.

Tai lepakoksi pukeutuva mies.

Kenties Freudin, Einsteinin, Darwinin ja lobotomia-Monizin syvien ajatuksien kätköön unohtui se, kuinka moderniakin ihmistä motivoiva ydin on lopulta niin yksinkertainen, ettei sitä edes kannata myöntää. Helpompi kun on hyväksyä tieteen kertoma satu ihmisälyn laajenevasta suuruudesta, kuin katsoa populaarikulttuurin rehelliseen peiliin.




kommentit

odota...
Lucilla Lin kommentoi (23.6.2014 13:51:13)
user avatar Loistavaa parodiaa nykyajan kulttuurintutkimuksesta historiaan liittyviä asiavirheitä myöten!
vastaa »

kommentoi artikkelia ja/tai elokuvia