Manara pin-up

kolumni

Myytti valkoisen miehen valtakunnasta
- Elitistin sosiaalinen itsemurha-artikkeli

KAIKENLAINEN SEKSUAALINEN AHDISTELU on tuomittavaa. Sen enempää tämä kolumni ei kuitenkaan käsittele aihetta, vaan paneutuu myyttiin valkoisen heteromiehen vallasta. Tämä siksi, että politisoitunut #metoo-kampanja on hukkumassa kaksinaismoralistiseen politisointiin, kuten yleensä käy hyvää tarkoittaville aatteille. Golden Globe -gaalassa silmätikuksi otettiin gaalan ainoaan punaiseen asuun pukeutunut Blanca Blanco, joka osoitti, että nainen voi olla itsenäinen jopa suhteessa muiden naisten vaatimuksiin. Muu mustiin pukeutunut ja siten seksuaalista ahdistelua vastustanut naisväki puolestaan osoitti omaa näköalattomuuttaan aplodeeraamalla seisaaltaan hymyssä suin Kirk Douglasille, jota syytetään Natalie Woodin (alempi kuva) raiskaamisesta. Helsingin Sanomissa toimittaja Jussi Lehmusvesi raportoi, kuinka kaikki miehet pitävät naisia näkymättöminä. Perusteena on se, miten Emma-gaalassa yksi mies yrittäessään puhua mikrofoniin vahingossa tönäisee vieressään seisovaa naista. Kyse on tasa-arvoon liittyvästä antiteesistä, koska Lehmusvesi ei olisi luonut tapahtumasta minkäänlaista näkemystä, jos roolit olisivat olleet toisin päin ja nainen olisi tönäissyt vahingossa miestä. Tekstin tavoite oli lietsoa vastakkainasettelua.

Tavoitteen takaa löytyy nykyinen pitkäksi venynyt isäinkapina, joka alkoi jo vuosisatoja sitten ja jossa valkoinen heteromies edustaa kaikkea pahuutta maailmassa. Tällöin länsimaat kolonialisoivat muita maita ja tiukka sukupuolikäsitys hallitsi kulttuuria. Syntyi 1900-luvulla kasvanut tarina valkoisen miehen hallitsemasta maailmasta. Kieltämättä monia kyyneleitä on virrannut ennen kuin on alettu ymmärtämään, ettei asia välttämättä enää olekaan niin.

UHRATAAN HETKI AIKAA länsimaiseen heteromieheen liitettävän vallan käsitteen purkamiselle. Jos historia olisi mennyt toisin, voisimme elää hyvin erilaisessa maailmassa. Esimerkiksi, jos ottomaanit olisivat valloittaneet Euroopan saattaisi globaalia elokuvataloutta hallita pirteä turkkilainen elokuva. Maailmaa ei pelastaisikaan tuon tuosta seksistinen James Bond, vaan Altin Cocuk. Ja miehisiä muskeleita edustaisi voittamaton Ramo. Maskuliinisen miehisyyden käsite on lähes joka kulttuurissa kypsynyt vallitsevaksi teemaksi, eikä nykyisen länsimaisen kulttuurin läsnäolo ole itsestäänselvyys.

Oikeastaan me länsimaissa olemme ainoita, jotka olemme pohtineet näin paljon omien tekojemme vaikutusta historiaan - tähän ovat vaikuttaneet niin miehet kuin naiset. Silti yhä omaamme kyvyn liioitella rooliamme maailmankaikkeudessa. Tosiasiassa "valkoisina" ihmisinä edustamme vain alle kolmasosaa koko maailman populaatiosta. Edelleen voimme kyseenalaistaa senkin, onko tapamme elää edes se oikea? Yhtä kaikki fakta on, että muu osa maailmaa irtaantui länsimaisesta historiankirjoituksesta jo joskus 1970-luvulla pyrkimyksenään selittää oma kokemuksensa maailmasta jonkin muun kuin klassisen länsikeskeisen ajattelun kautta. Suuressa osaa maailmaa - kuten Intiassa tai Kiinassa - ei länsimainen elokuvakaan ole katsotuinta. Velloessamme ihmisyyteen liittyvässä egosentrisessä maailmankatsomuksessa sen keskipisteenä, unohdamme usein tämän tapahtuvan itse itsellemme luomamme kehikon sisällä.

TAANNOIN, KUN VIERAILIN ISOMMALLA työkaveriporukalla ei-heteroille suunnatussa yökerhossa Helsingissä, tuli röökikaapissa kanssani keskustelemaan nuori englanninkielinen tyttö. Hän oli humalassa ja sai vain todettua, miten kaikki pahuus on valkoisten heteromiesten aikaansaamaa. Joku aloitteleva teatteriohjaaja pääsi myös valtamediassa esittämään väitteen, jonka mukaan tasa-arvo saavutetaan vain valkoisen heteromiehen tunteman syyllisyyden kautta. Oikeastaan asia on kuitenkin juuri päinvastoin.

Neil Jordan kiteytti jotakin osuvaa elokuvassaan The Crying Game yhteiskunnassa koettavista seksuaalisista odotuksista. Sen mukaan mies kauhistuu kohdatessaan erilaisuuden. Vielä suoremmin aiheeseen uppoutui Kimberly Peircen ohjaama elokuva Boys Don't Cry, jonka nimi jo kertoo oman tarinansa kulttuurin langettamista odotuksista pojille ja miehille: pojat eivät itke. Klassinen siirtomaaromantiikka tuli jo päätökseensä vajaat sata vuotta sitten, mutta yhä sen haamu vainoaa tapaamme ajatella valkoista heteromiestä jopa silloin kun annetaan nimi transsukupuolesta kertovalle fiktiolle. Et itke ja lisäksi miehenä elätät perheen. Miehenä seisot järkähtämättömänä vailla tunteita. Miehenä taistelet maasi ja perheesi puolesta.

Ei ole kauaakaan siitä, kun rasismin vastainen aalto pyyhki yli länsimaisen maailmankatsomuksen. Nykyään kuitenkin jos ihonvärisi on valkoinen, olet mies ja seksuaalinen suuntautumisesi on heteroseksuaalinen - eli näin modernein termein ilmaistuna cissukupuolinen - on se ja sama synnyitkö kultalusikka suussa vai Kontulan lähiöbaarin vessaan. Sinut tuomitaan ihonvärisi sekä seksuaalisen suuntautumisesi vuoksi uhaksi. Ne paineet, joita kulttuuri luo yllesi sivuutetaan, samoin se hyvä historia, jonka esi-isäsi ja -äitisi loivat.

John Hustonin The Man Who Would Be King on oiva tiivistelmä myytistä, joka luotiin valkoisen miehen valtakunnasta. Oikeastaan länsimainen tarina on ollut viimeiset vuosisadat teknologisen kehityksen kärjessä kulkemista sen neuvottomuuden kanssa mitä vallan keskittymisestä omiin käsiin seuraa. Edes siirtomaavallan kulta-aikaan nämä miehet eivät kuitenkaan hallinneet maailmaa, vaan sen tekivät paikalliset uskomukset ja merkkihenkilöt.

MEILLÄ LÄNSIMAISSA ON AINA ollut tapana elää menneessä. On aivan oikein, että esimerkiksi Lauri Törhönen joutuu kantamaan vastuun sovinistisen taidesuomen kulta-aikana tekemistään munajuoksuista. Ja mitä pitäisi ajatella siitäkin, että Törhöstä puolustaa teini-ikäisen gambialaisen kanssa alastomana hiekassa kierinyt Jörn Donner? Jyrkimpien postmodernististen historianfilosofioiden mukaan juuri kuitenkin menneessä ajassa eläminen pitää meitä henkisessä pakkopaidassa estäen kehityksen. Jos aina katsomme siihen, mitä joskus teimme, annamme jo kadonneen ajan määritellä minuutemme hamaan tulevaisuuteen saakka.

Seuratessa Donnerin, Törhösen ja Douglasin touhuja ei ole vaikeaa nähdä, miten näillä vallan kahvaan päässeillä miehillä ego lähti käsistä ja muna otti vallan. Parhaimmillaan #metoo on tuodessaan julkisuuteen näiden miesten tavan käyttää hyväksi nuoria naisia, sekä saattamalla oikeuden eteen Larry Nasserin kaltaisia petoja. Samalla julki tulee laajempi - ennen yleisesti hyväksytty - kulttuuri, joka odotti naisten alistuvan johtoasemassa olevien miesten seksuaaliseen valtaan. Mahdollisuus syyttää somen kautta lähes ketä tahansa on kuitenkin osoitus siitä, kuinka klassinen hiljentämään pyrkinyt lasikatto on jo särkynyt. Heikoimmillaan #metoo onkin, kun sen väitetään purkavan patriarkaattia. Törhösten ja Donnerien kaltaisten kultaiset vuodet nimittäin menivät jo, enää ihmisten täytyy tajuta se. Tänä päivänä isäinvalta voimistuu jossain aivan muualla kuin täällä. #metoo hyökkää siksi tehokkaimmin taidepiirien sekä politiikan kapeaa vanhakantaista eliittiä vastaan, mutta on kyvytön saavuttamaan globaalia finanssimaailmaa, jossa todellinen valta lepää.

Ehkä tämä johtuu siitä, että patriarkaatin osalta #metoo tulee joitakin vuosikymmeniä myöhässä. Suurilta osin länsimaita isäinvalta on kukistunut rahamaailman ikeeseen. Kyky hallita omaa taloutta on kadonnut velan muodossa jonnekin tavallisen perheen käsien ulottumattomiin isän ja äidin yhteiseksi murheeksi. Patriarkaatti näki parhaat päivänsä länsimaissa jo joskus 1900-luvun lopulla. Sen ydin sykkiikin lähes kaikkialla muualla nyt, kun me erkaannuimme klassisesta sukupuolistereotypiasta omalle tiellemme. Tältä osin #metoo on kuin luuta joka pyyhkii katua paljastaen sille jääneet hyönteisten raadot, mutta vasta kun kadunlakaisija on jo ajanut kadun ylitse.

ELÄMME ILLUUSIOSSA, ETTÄ ELÄISIMME valkoisen miehen valtakunnassa. Todellisuudessa sitä ei ehkä koskaan edes ollut, ei vaikka valkoinen mies kirjoitti omaan historiaansa syyllisyyden tarinan. Modernissa historiantutkimuksessa on viime vuosikymmeninä nostettu esiin taustalle jääneitä ääniä - kuten naisten ja vähemmistöjen - ja paljastumassa on paljon monisyisempi mennyt maailma kuin mitä meille aikoinaan koulussa opetettiin. Kuten aina välillä käy, ollaan menneisyyttä näiltä osin kirjoittamassa uusiksi. Samalla tarina on alkanut muuttua ja vastuu jakaantua.

Oikeastaan on liikuttavaa, että maailmaan on syntynyt yhteiskunta, jossa vähemmistö voi lähteä kadulle mielenosoitukseen ilman pelkoa luodista, seksuaalisesta normista poikkeava persoona voi olla oma itsensä ilman vankeustuomiota, ja nainen määrätä omasta seksuaalisuudestaan ja kohtalostaan.

On vain hyvä, että painolastia miesten harteilta ollaan vähentämässä uusien näkökulmien kautta. Historiassa sukupuoleen liitettävä syyllisyys on nimittäin aina hankala käsite. Yksi esimerkki tästä koettiin 1918, jolloin naiset Saksassa saivat pitkän taistelun jälkeen äänioikeuden. Kaksi vuosikymmentä myöhemmin he käyttivät tätä oikeutta yhdessä miesten kanssa äänestämällä valtaan Hitlerin. Yhä tänä päivänä - sata vuotta myöhemmin - valkoiset naiset haluavat äänestää valtaan vahvoja mieshahmoja, kuten Donald Trumpin, pitäen siten yllä valtarakenteita.

Syyllisyyden (sekä kiitoksen) tunteen siitä, miksi maailma on niin kuin on, pitäisi olla sukupuolten välillä suunnilleen saman painoinen. Ainakaan mikään ei poista taakkaa valkoisen naisen yltä. Aikoinaan feministisiä historiantutkijoita muistuttivat syyllisyydestä heidän värilliset kollegansa. He huomauttivat, kuinka heidän valkoisten kanssasisariensa tekemä naistutkimus sulkee muut ihonvärit kolonialistishenkisen vallan alle. Muitakin vanhoja myyttejä ollaan nykypäivänä ahkerasti murtamassa. Esimerkiksi viktoriaanisen ajan naisia ei enää nähdä niin passiivisina toimijoina yhteiskunnassa tai siirtomaapolitiikassa kuin mitä tapahtui vielä joitakin vuosikymmeniä sitten - vaikka laki toki alistikin heidät avioliitossa miehensä valtaan.

Kuka tietää? Ehkä jostain yleisen vihan, syytösten ja vain yhden mielipiteen hyväksyvien huuteluiden keskeltä nousee Star Trek -tyylinen utopia ikionnellisine ihmisineen ja alamme katsoa eteenpäin? Tai kenties vasten ihmiskunnan naamaa lävähtää taas ydinpommi? Sitä ennen kannattaa lohduttautua ajatuksella, ettei turkkilainen elokuva valloittanut maailmaa, eikä YLE esitä Törhösen Insidersia. Joka tapauksessa matka tasa-arvoon on vielä pitkä. Ennen sen toteutumista pitää nähdä sekin päivä, jona murretaan myytti valkoisen miehen valtakunnasta ja todetaan, että syyllisiä moderniin historiaamme ovat myös naiset.