Manara pin-up

kolumni



Terveisiä avaruudesta! Tieteiselokuva ja ihmismielen tulevaisuus

Näkeekö tieteiselokuvasta ihmismielen tulevaisuuden?

IHMINEN ON AINA täydentänyt kokemustaan elämästä mielikuvituksensa avulla, alkaen antiikin ajasta (kuvassa Hendrick Goltziusin teos vuodelta 1588 koskien kreikkalaista mytologiaa) ja kristinuskon jumalkuvista, eikä ole juuri muuttunut mieleltään. On ylhäältä tulossa sitten lohikäärme, Jumalan rangaistus tai marsilainen, niin täytämme ajatuksemme valmistautumalla uhkaan.

Joseph Campbellille myytit, mytologiat, hirviöt ja sankarit olivat keskeinen osa kulttuuriamme. Hirviöiden kukistaminen kertoo ikiaikaista satua ihmislajin kyvyistä kohdata ja voittaa haasteet. Lohdullista, jos asia olisi vain näin. Emme kuitenkaan käytä myyttejä ainoastaan käsitelläksemme abstraktien kauhujen kautta sisäisiä mahdollisuuksiamme, vaan ne ovat myös linkki siihen savannilla kirmanneeseen esi-isään, joka loi kulttuurimme väkivaltaisen perustan. Ei ole kovin kauaa siitä, kun empiirinen tiede pelasti länsimaalaiset Jumalaan pohjaavasta maailmankuvasta, mutta samalla juutuimme luonnonvalinnan inspiroimaan narratiiviin.

Vallitsevan toiveajattelun mukaan nykyaikainen yksilö olisi sivistynyt, parempi versio esi-isistämme. Tekniikan kehittyessä ja yhteiskuntien tasapuolistuessa, vuosisatojen kuluessa, päädymme kuitenkin aina kertomukseen möröstä. Miten todennäköistä on esimerkiksi, että kohtaamme avaruudessa joskus Alienin esittelemän olennon? Entä oliko antiikin aikana todennäköistä kohdata lohikäärme? Reilut tuhat vuotta sitten pahuutta symboloi demoni, nykyään vieras elämänmuoto. Pahan kuva on saattanut muuttua, mutta tarve sen olemassaololle ei niinkään. Nyt kauhut odottavat tieteisfiktion mukaan avaruudessa, toki myös maan päällä.

Jotakuinkin siitä saakka, kun mitä yksinkertaisin tietokone siirsi ensimmäistä kertaa shakkinappulaa, on tieteisfiktio varoittanut siitä, kuinka tekoäly tulee tuhoamaan meidät. 2001: Avaruusseikkailu (1968), Proteus-aika (1977) ja Stephen Hawking ovat kaikki esittäneet oman versionsa siitä, millä keinoin mekaaniseen purkkiin sullottu ajatteleva kone lopulta puhaltaa maapallon tyhjäksi Homo sapienseista. Ihminen on alkanut jo puhua tekoälynkin eettisyydestä, peläten luovansa jotakin katastrofaalista. Yleinen mielikuva on, että paska jollain tapaa tulee osumaan tulevaisuudessa tuulettimeen. Elokuvien toimiessa kulttuurin peilinä, vahvistavat ne tätä tarinaa. Mitä tieteiselokuva siis kertoo ihmisen mielestä?

ENSINNÄKIN KULJEMME KEHÄÄ. Ihminen on mestari huijaamaan itseään mielen kehittymisestä. Tosiasiassa kerromme kuitenkin samaa vanhaa tarinaa. Kuka ei muistaisi modernia tieteiselokuvaa Arrivalia (2016) tai vanhaa klassikkoa The Day the Earth Stood Still (1951), joissa molemmissa kehittyneempi laji antaa vinkit, miten selviytyä, kuten Jumala aikoinaan Moosekselle. "Elämän" puhaltaminen elottomaan on sekin ikiaikainen toistuva teema. Alex Garlandin erinomaisen Ex Machinan (2014) tiedemiehen kun korvaa jumalalla, toistaa kertomus Pygmalionin legendan, jossa Afrodite herättää henkiin norsunluusta veistetyn täydellisen naisen. Meduusa (kuva), joka on aina symboloinut eri elämänmuotojen välistä epäluonnollista metamorfoosia (alemmassa kuvassa elokuvan The Thing, 1982, versio eri lajien yhteiselosta päässä), ei juuri eroa lajien sekoittumisen synnyttämän kauhun myöhemmistä variaatioista.

Modernin fiktion mukaan joskus vielä päädymme siihen pisteeseen, että ainoa keino selviytyä on löytää toinen elinkelpoinen planeetta. Jotta tämä onnistuu, täytyy yhden Homo sapienseista päästä madonreikään ja eri aikaulottuvuuksien kautta morsettaa rannekellon kautta ratkaisu, jotta lajimme voi pelastua (Interstellar, 2014). Kuka tähän oikeasti uskoo? Meno on kuin missä tahansa Homeroksen seikkailussa.

MYÖS VAINOHARHAISUUS ON AINA OLLUT YKSI keskeisistä tavoistamme nähdä muut. Tämän takia kehitettiin ydinaseetkin. Moni meistä rakastaa vetäytyä suppeisiin yhteisöihin vahvistamaan identiteettiään ja kammoksumaan muiden tapaa olla. Sen ei ole väliä, tapahtuuko tämä työpaikan röökipaikalla, maailman politiikassa vai mittaamattomassa internetissä. Someen luotiin jopa algoritmeja auttamaan, jotta (vain) samoin ajattelevat päätyisivät yhteen ja voisivat rakentaa arvokuplan, jonka sisältä arvottaa toisia. Starship Troopers (1997) onkin ennemmin metafora kuin elokuva siitä, mihin kykenemme kun kohtaamme jotain mitä emme ymmärrä saati hyväksy. Moni yhteisö puolestaan on oma utopiansa virheettömyydestä, kuin #metoo, Logan's Run (1976) tai Metropolis (1927).

Tohtori Outolemmen (1964) ohella John Carpenterin They Live (1988) ja Matrix (1999) ovat aikamme nerokkaita kuvauksia siitä, mitä tapahtuu kun vainoharhoihinsa alkaa todella uskoa ja niiden maailmaan uppoaa. Joskus skitsofrenian puhkeamiseen riittää, että löytää vain oikeanlaiset lasit nähdä ympäristönsä sellaisena kuin se "oikeasti on".

JOS JO MAAN PÄÄLLÄ on vaikeaa, entä kun joku ihmisistä sullotaan pieneen purkkiin ja laukaistaan avaruuteen? Vastaus riippunee siitä, miten kauas pääsemme. Jos pääsemme vain kuuhun saakka, odottaa sen pimeällä puolella kuulemma natseja (Iron Sky, 2012). Sitten, kun ihminen joskus tulevaisuudessa matkustaa Marsin siirtokuntaan, löytää hän sieltä geneettisesti vahvistettuja kauhuja (Doom, 2005). Kai tiesitte, että 40-vuoden päästä aurinko alkaa sammua, mutta jos menee liian lähelle sitä, muuttuu umpihulluksi (Sunshine, 2007). Ja jos joskus ehdimme 39 valovuoden päähän täältä, löydämme tuntemattoman elämänmuodon, joka tekee meistä koteloita jälkeläisilleen (Aliens, 1979). Emmekä ole päässeet valovuosisssa vielä lähellekään borgeja. Ihminen on visioinut jo senkin hetken, kun kaikki kasvit täytyy lähettää maapallolta turvaan avaruuteen (Silent Running, 1972).

Ongelmaksi muodostuu pelkästään jo matka kauemmas universumiin tai aikaan. Sikäli kuin käy niin hyvin, että onnistumme avaamaan aikaportin tai madonreiän, ei sen takaa löydykään ehkä isähahmoa (Contact, 1997) vaan dantemainen kopio helvetistä (Event Horizon, 1997). Solaris (1972) pohtii, kuinka ihminen eläisi mieluiten pelkästään oman päänsä sisäisessä fantasiassa. Edes katse tulevaisuuteen ei tuo helpotusta, sillä kaiken henkisen kasvun jälkeen paremmuus ihmisen ja pedon välillä ratkaistaan vuonna 4038 ikiaikaisella mano a manolla - eli nyrkein (Arena, 1989).

Ovatko elokuvat sitten luonteeltaan enemmän muistoja siitä, mitä todella olemme, vai fantasioita siitä, mitä haluaisimme olla? Kertovatko ne geneettisestä perimästämme?

ON HYVÄ TIEDOSTAA, ettei taide paljasta meistä juuri mitään yksilöinä. Fiktiossa edes pelot ja toiveet eivät ole omia, vaan joku muu muovaa ne lajimme yhteisestä ajatusmassasta. Osa olemisen tuskasta ja ilosta syntyy siitä, että etsii jatkuvasti yksilöllistä persoonaa sisältään, vaikka olemme yhteisöllisiä olentoja. Elokuvat ovat ritualistisia tiloja, joissa kohtaamme primitiivisiä tunteita elokuvien tarjotessa meille kollektiivisia lajillemme ominaisia skenaarioita.

2001: Avaruusseikkailun alun euforisessa kohtauksessa kaikki tämä yhdistyy, kun alkuihminen keksii aseen. Samankaltaista episodia olemme eläneet uusiksi jo lukemattomia sukupolvia.

Tieteiselokuvan sanomana näyttäisi olevan tämän päivän dominoiva maailmankatsomus, eli pelko häviämisestä evoluution pitkässä juoksussa. Kestäneekin vielä useamman vuosisadan tai -tuhannen, jos koskaan, ennen kuin syntyy toisenlainen ihminen, ja uusi tarina.

Sitä ennen tiedämme kohtalomme.