Manara pin-up

kolumni

Elokuvahistoriaa odottaa jälkisensuuri
- katoavatko poliittisesti epäkorrektit elokuvat maailman kartalta?

TÄNÄ KEVÄÄNÄ NE KAIKKI taas esitettiin, nimittäin Pekka ja Pätkä -elokuvat. Kaikki paitsi yksi. Sarjan 13-osa päätettiin poistaa elokuvasarjasta sen edellisellä esityskerralla nostattaman miedon kohun myötä. YLE luokitteli Pekka ja Pätkä neekereinä -elokuvan jollain tapaa vaaralliseksi elokuvaksi, jonka esityskerrat tulee tarkkaan harkita ja huolellisesti perustella.

Itse elokuva on pöhköä farssia 60 vuotta sitten eläneiden ihmisten ennakkoluuloista, ja yhdessä kohtaa Pekka ja Pätkä esittävät afrikkalaisia muutaman minuutin verran. Suurin syy elokuvan siivoamiseen pois sarjasta lieneekin sen - nykysilmin tarkasteltuna - provosoiva nimi. En näe mitään erityistä syytä, miksi elokuva tulisi esittää kerran vuodessa, mutta koska YLE on päättänyt esittää kyseisen elokuvasarjan lähes vuosittain, herättää yhden osan äkillinen sensurointi kysymyksiä.

Yhdysvalloissa Tennesseen Memphisissä niin ikään esityskieltoon asetettiin taannoin Tuulen viemää, koska sen mielletään ihannoivan vanhoja etelävaltioita ja sisältävän rasistisia stereotypioita ja toimivan siksi jonkinlaisena yhteiskunnallisena kannanottona. Jotkut kriitikot ovat vaatineet elokuvan täyskieltoa.

Esimerkkejä poliittisesti epäkorrektien elokuvien sensuroinnista on vielä vähän, mutta paine elokuvahistorian uudelleen tulkitsemiseen ja sitä myötä siivoamiseen on kasvamaan päin. Tosin poliittiseen sensuuriin keskeisesti kuuluva itsesensuuri - mietittäessä uusien elokuvien tuottamista - vaikuttanee jo.

KUN ELOKUVAHISTORIAA ALETAAN perata taaksepäin, vyöryy eteen valtava määrä taidetta, jonka voi mieltää rasistiseksi tai seksistiseksi, ja sitä myötä vanhentuneeksi. Esimerkiksi suureen osaan Roger Mooren tähdittämistä 70-luvun Bond-elokuvista voisi liittää niiden sisältämästä seksismistä varoittavan alkupuheen. Rasismin ohella onkin syytä pitää mukana keskustelussa seksismiä, sillä nykykehityksen jatkuessa, tulee myös se määrittelemään elokuvataiteeseen kohdistetun jälkisensuurin laajuuden.

Kolumnin tarkoituksena ei ole väittää, etteikö esimerkiksi 60-70-lukujen Bond-elokuvien miesihanne olisi ollut kärjistetyn naisia ja vähemmistöjä esineellistävä, mutta aina kun aletaan siirtyä kohti sensuuria, hämärtyvät asioiden mittasuhteet. Usein myös unohtuu se näkökulma, että Bond esineellistää myös miehen jonkinlaiseen macho-ihanteeseen. Kyse ei ole vain siitä, kuinka Bond katsoo naisia, vaan myös siitä, miten naiset ihannoivat pitkää alfaurosta. Ylipäätään elokuva taiteena nojaa stereotypioihin ja tällä hetkellä keskustelua stereotypioista käydään vain yhdestä näkökulmasta käsin.

On myös mielenkiintoista se, miten pitkän sensuurin vastaisen taistelun jälkeen ollaan taas vajoamassa takaisin ajatukseen, jonka mukaan katsojat eivät osaa itse tulkita elokuvia oikein, vaan tarvitsevat ohjausta.

Tällä kertaa syynä ei ole kuitenkaan elokuvien väkivalta, tai edes seksi, vaan elokuvien väitetty poliittisesti epäkorrekti asenne.

Tämä herättää neljä kysymystä:

1. Voiko (elokuva)historiaa siivota pois? Sanomattakin tulisi olla selvää, että kun sensuuriperusteiksi valitaan rasismi ja seksismi, tarkoittaa se mahdollisuutta pyyhkiä valtavan määrän elokuvahistoriaa pois pölyttymään arkiston kätköihin. Sen sijaan, että modernit elokuvan kuluttajat saisivat tilaisuuden kontekstoida ja ymmärtää historiaa, tehdään tämä heidän puolestaan.

Lisäksi, koska motiivina toimii pelko, saattavat suuret mediayhtiöt alkaa karsastaa joidenkin elokuvaklassikoiden tuomista markkinoille, esimerkiksi suoratoistoon.

2. Onko elokuvien jälkisensuuri välttämätön toimenpide vai polarisoiko se yhteiskuntaa? Sen sijaan, että oppisimme yhdessä ihonväriin katsomatta pohtimaan esimerkiksi jonkun Pekka ja Pätkä -elokuvan typeryyttä ja sitä, miten menneet sukupolvet näkivät maailman, teemme siitä "taideteoksen", jonka esittäminen tai esittämättä jättäminen merkitsee aina jonkinlaista rodullista kannanottoa.

3. Ketä sensuurin on tarkoitus suojella? Usein luodaan tarve sensuurille, mutta ei osata yksilöidä sensuurin päämäärää. Etenkin aikuisista puhuttaessa kysymyksestä tulee helposti ongelmallinen. Lapsia taasen suojellaan jo ikärajoin. Ehkä pian näemme senkin päivän, kun kehitetään kaksi uutta sisältömerkkiä kuvaamaan elokuvien mahdollisesti haitallisia elementtejä jo olemassa olevien rinnalle: seksistinen ja rasistinen. Tämä olisi myös oiva tapa aivopestä katsojia, tarjoamalla heille valmis näkökulma näkemäänsä.

Ja tärkeimpänä:

4. Kuka on se, joka määrittelee sen, mitä suurelle yleisölle saa elokuvahistoriasta näyttää ja mitä ei?

ELOKUVIA VOISI KÄYTTÄÄ myös voimavarana. Ne kertovat tarinaa siitä millainen maailma joskus oli. Moderni kritisoiva näkökulma elokuviin, kuten Tuulen viemään, kertoo muutoksesta. Näin ollen elokuva sisältää itse asiassa positiivisen sanoman, jonka mukaan: "emme ole enää sitä, mitä he kenties olivat". On jopa ironista pyyhkiä tämä sanoma pois sensuurilla. Tämä ei tarkoita, etteikö nykyään olisi rasismia, vaan että paremmin tunnistamme sen rakenteita. Elokuvia uudelleen tulkitsemalla voimme ymmärtää kulttuurin kehittymistä. Ihmisillä on kuitenkin taipumus tuoda menneisyydestä konflikteja nykypäivään sen sijaan, että katse suuntautuisi tulevaisuuteen.

Toinen vaihtoehto olisi luottaa elokuvan katsojaan henkilönä, joka osaa itse kontekstoida elokuvan, ilman ulkopuolista kriitikkoa tai jotain muuta tahoa, joka haluaa tehdä sen hänen puolestaan.

Näiden vaihtoehtojen sijaan olemme kuitenkin valitsemassa tien kohti yhä kapeakatseisempaa kulttuuria, jossa taiteen herättämä keskustelu jo ennalta eliminoidaan. Kapeakatseisuus puolestaan johtaa nopeasti katastrofiin. Nykyaikainen vapaa yhteiskunta on syntynyt moninaisen elokuvallisestikin vapaan dialogin kautta. Nyt vapaudessa kasvaneet, uskovat (virheellisesti) vielä paremman maailman löytyvän sananvapautta ja taidetta kieltämällä.

MYÖS OSA SUOMALAISISTA KRIITIKOISTA on jo lipsunut etsimään itselleen henkisiä irtopisteitä leikkimällä moraalinvartijaa politisoimalla taidetta. Elokuvat eivät ole enää heille itsenäisiä teoksia, joita tulisi arvottaa omassa kontekstissaan, vaan poliittisia kannanottoja, joita kriitikko arvottaa omien poliittisten näkemystensä pohjalta. Toisin sanoen elokuvat ovat heille vaikutusvälineitä; manifesteja tuoda julki omia (ahtaita) pyrkimyksiään.

Ylipäätään (valtavirta)elokuva on valjastettu poliittiseksi instrumentiksi. Näin on toki aina ollut. Mutta tilanne on kärjistynyt. Esimerkiksi tänä keväänä 2019 Yhdysvalloissa käytiin kiivas sananvaihto koskien Captain Marvelia. Debatin toinen osapuoli tulkitsi elokuvan hahmon - joka pahoinpitelee elokuvasta poistetussa, myöhemmin julkaistussa lisäkohtauksessa satunnaisen valkoisen miehen - toimivan esimerkkinä nuorille tytöille. Toinen osapuoli tulkitsi hahmon edustavan miesvihaa edistävää toksista feminismiä. Debatti ylitti sukupuolirajat, kun moni nainen julisti löytävänsä huomattavasti parempia naisesikuvia itselleen.

Tällä hetkellä Yhdysvalloissa käydään "kulttuurisotaa", jonka toisella laidalla vaikuttaa joukko Youtube-aktivisteja ja toiselle muun muassa Disney aseinaan Marvel ja Star Wars -universumit. Se miten näemme tämän päivän taiteen tulee vaikuttamaan myös käsitykseemme menneisyydestä.

Historiassa aina, kun elokuvat on alettu mieltää poliittisiksi vaikutusvälineiksi, on päädytty sensuurin tielle. Näin kävi esimerkiksi Yhdysvalloissa 30-luvulla, samoin Saksassa ja Neuvostoliitossa. Ne jotka syntyivät ennen 2000-lukua muistanevat vielä senkin ajan, kun Suomessa nähtiin edellisen kerran poliittista elokuvasensuuria, puhumattakaan videosensuurista.

Elokuvien uskottiin tekevän ihmisistä väkivaltaisia, ja kasvattavan lapsista massamurhaajia. Yhteiskunnallisen vapauden kannalta suurempi ja realistisempi uhka oli kuitenkin "muita paremmin tietävien ihmisten" luoma sensuurilaitos ja sen mahdollistama holhous.

Nyt vain vajaat 20 vuotta myöhemmin ollaan taas astumassa poliittisen elokuvasensuurin tielle.

Jos mitään muuta elokuvakulttuurista ei jää jäljelle, voimme aina onneksi kertoa lapsillemme tarinaa siitä, miten joskus aikoinaan fiktiivisessä maailmassa seikkaili tosi kova naistenmies, Bond, ja Pekka ja Pätkä laittoivat naamaansa kenkälankkia.

Ne olivat vaarallisia aikoja ne.



kommentit

odota...
anonyymi kommentoi (9.7.2019 05:28:56)
user avatar WORD!
vastaa »
Marko kommentoi (16.7.2019 01:17:26)
user avatar Hyvä artikkeli! Tässä on tavallaan kiteytettynä se miten nykyinen jälkisensuuri kulttuuri on vetämässä pöntöstä ala sen työn mitä esim. 1987 videolakia vastaan tehtiin
vastaa »
Taide taiteena kommentoi (30.7.2019 09:33:47)
user avatar Erinomainen artikkeli tärkeästä asiasta. Näyttää todellakin siltä, että olemme luisumassa takaisin sensuurin tielle. Päätään vaikuttaa nostavan polarisoitunut ajattelu. Positiivisena asiana lienee se, että elokuvat herättävät keskustelua. En kuitenkaan pidä hyvänä, että tehtyjä teoksia aletaan jälkisensuurin turvin siivota "ymmärtämättömien" nykyihmisten saatavilta. Tällainen ei ole koskaan hyvästä ja johtaa myös taiteentekijöiden itsesensuuriin.
vastaa »
Neon Maniac kommentoi (31.7.2019 08:03:27)
user avatar Lukiessa näinkin hyvin summattua asiaa aiheesta, jonka ajankohtaisuuden useimmat tunnustanee käytäessä keskustelua elokuvakulttuurista(kin), sitä tuntee ikään kuin velvollisuudekseen tokaista, kuinka hienolta tuntuu huomata, että toimituksessa edes joku tekee muutakin kuin vain kaivaa nenäänsä.
vastaa »

kommentoi artikkelia ja/tai elokuvia