Manara pin-up

The Body: I Have Fought Against It, But I Can’t Any Longer (2018)


Raidat

  • 1. The Last Form Of Loving
  • 2. Can Carry No Weight
  • 3. Partly Alive
  • 4. The West Has Failed
  • 5. Nothing Stirs
  • 6. Off Script
  • 7. An Urn
  • 8. Blessed, Alone
  • 9. Sickly Heart Of Sand
  • 10. Ten Times A Day, Every Day, A Stranger

Maa

I Have Fought Against It, But I Can’t Any Longer #1 
Discogs

Virginia Woolf oli aikansa merkittävimpiä vapaamielisiä naisia, feministi ja kirjailija. Maaliskuussa 1941 hän täytti päällystakkinsa taskut kivillä ja käveli läheiseen Ouse-jokeen. Paisunut ruumis löydettiin vasta joitakin viikkoa myöhemmin, hänen jälkeensä jättämät itsemurhakirjeet aiemmin. Yhden niistä hän kirjoitti siskolleen, päättäen kirjeen sanoihin I have fought against it, but I can’t any longer. Ne sanat tarkoittivat hulluutta, jonka läheiset tiesivät vainonneen häntä aina.

Reilut seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin, vuonna 2018, Woolfin tuskassa kirjoittamat sanat inspiroivat nimen Providencessa perustetun kokeellisen metallibändin konseptialbumille. Kyseinen albumi tavoittelee samaa tunnetta, niitä ajatuksia, jotka veivät Woolfea kohti jokea.

Duosta Chip King ja Lee Buford muodustava The Body haali mukaan projektiinsa muun muassa Kristin Hayterin eli Lingua Ignotan. Yhdessä he loivat elokuvamaisen vision hulluudeessa, jossa raskaanlaiset kokeelliset elementit yhdistyvät sekä mielipuoliseen huutoon että toisinaan kauniiseen lauluun. Lopputulos on kuin klassista musiikin kauneutta jylhään mielenmaisemaan hukutettuna.

Albumi alkaa intromaisella "The Last Form of Lovingilla", jonka synkät klassiset melodiat sekoittuvat yhä raskaammaksi käyvään tunnelmaan. Heti seuraavassa kappaleessa "Can Carry No Weight" kysytään jo miksi ihmisen kuuluu kärsiä? Viimeisen kappaleen "Ten Times a Day, Everyday, A Stranger" sanat lilluvat jo syvällä ahdistuneessa mielessä.

Sisarensa lisäksi Woolf kirjoitti ennen kuolemaansa viimeiset sanat myös rakkaalle miehelleen:
Aloin kuulla ääniä, enkä voi keskittyä. Joten teen sen, mikä näyttää parhaalta asialta tehdä. ...En usko, että ketkään kaksi ihmistä olisivat voineet olla onnellisempia kuin mitä me olimme. V.
Näiden sanojen dualismi kuvaa hyvin albumin kaoottista kulkua kuoleman ja rakkauden välillä.

Minnekään suicide metallin pahimpiin itsensäviiltelymaailmoihin albumi ei sentään kuulijoitaan vie, mutta haastaa katsomaan oman mielen synkälle puolelle ja visioimaan depressiivisillä ajatuksilla. Albumi puskee tasaisesti eteenpäin tuoden eteen kuitenkin riittävän määrän erilaisia äänimaailmoja, jottei matkaan turru. Se kuinka paljon duon luomus antaa, riippunee oman mielikuvituksen rajoista. Puitteet ainakin ovat erinomaiset eksistentiaaliselle elokuvamaiselle fiilistelylle, erään paljon ahdistusta tunteneen naisikonin haudalla seisten. Loppupuolen kappale "Blessed, Alone" on häijyä kuunneltavaa. Sitä seuraava "Sickly Heart Of Sand" toistaa sumeilematta itsemurhakirjeen sanoja.

Woolf toimii metaforana halutulle mielentilalle. Mitä tunsikaan joku vuosikymmeniä sitten, että päätyi ratkaisuunsa? Muutama vuosi takaperin Buford kertoi eräässä haastattelussa heidän musiikkinsa kertovan elävästä maailmasta, johon he eivät tunne kuuluvansa. Albumia ruuhkaisessa metrossa kuunnellessaan, saattaa hetken ajatella samoin.

***½-
© Jari Mustonen, julkaistu: 22.1.2019
keskiarvo
toimitus
3.50/5.00 (2)
 JSJM
  3.5 3.5
keskiarvo
lukijat
0.00/5.00 (0)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
albumin!