Caroline Munro

The Intruder (2019)

aka L'intrus; L'intruso; El ocupante

The Intruder #1 The Intruder #2

Genre

On jännityselokuvia, joiden synopsiksen luettuaan tietää välittömästi mitä ne sisältävät. Alkua katsoessa selviää nopeasti lähestulkoon kuva kuvalta mitä tuleman pitää - paikoin jopa kirjaimellisesti. Deon Taylorin ohjaama The Intruder on pintapuolisesti hyvin perinteinen amerikkalainen psykotrilleri, jollaisia alkoi syntyä kuin sieniä sateella 80-luvun alussa, tyylilajin kestäessä oikeastaan tähän päivään asti. Se on myös ymmyrkäisen erikoinen kaikessa tavallisuudessaan, mikä ei ole ainakaan nykyään odotettua.

The Intruder [1]
The Intruder [2]

Tämä trillerimäinen kauhuelokuvan muoto on paitsi suosittu, se myös tekee osasta näyttelijöitä tähtiä. Ja antaa kokeneemmille tyypeille tilaa luoda tietyn vaatimustason kautta haasteikkaampaa uraa. Ohjaajat ovat monesti kuitenkin karjaa, jotka puuhastelevat elokuvia vain käskemällä kutakin toimimaan kaavan mukaan. Yleensä kaikki rakentuu genreä kantavan sekopään ympärille. Tällä kertaa pitkän linjan näyttelijä Dennis Quaid yrittää umpikahjon roolia, onnistuen käytännössä siten kuin juonivetoinen käsikirjoitus ja ohjaajan visio antavat periksi.

Quaidin näyttelemä leskimies päättää myydä talonsa innokkaalle pariskunnalle huomattuaan heissä potentiaalia. Hän alkaa laskelmoidusti häiriköidä tiluksilla myynnin jälkeen, jolloin katsoja arvuuttelee myöhemmin täyteen roihahdukseen yltyvää motivaattoria. Leppoisan alun myötä elokuva etenee vääjäämättä järkyttävän, mielettömän ja aivan uskomattoman ennalta arvattavan kuvion kautta. Joitain käänteitä odottaa eri järjestyksessä kuin ne tulevat, mutta mitään palkintoa niiden bongaamisesta ei saa.

Quaid on elokuvan priimusmoottori, eikä muuta ole tarjolla. Sen voi käsittää monella eri tavalla, mutta lopulta voidaan olla tyytyväisiä, että hän sentään löytyy rivistä, koska taustatukea ei tule. Pahinta on, että ahdistelun kohteeksi joutuva pääpariskunta käyttäytyy yksioikoisen ohjelmoidusti, jolloin pahiksesta pitää raapia triplasti enemmän tehoja irti. Nainen keksii väkinäisiä parisuhderiitoja ja miehen pitää vakuutella tälle jatkuvasti, ettei mitään ole tekeillä, jolloin Quaid pääsee rauhassa koheltamaan yksityisomisteisuutta ja amerikkalaista ydinperheunelmaa rikkoen.

The Intruder [3]
The Intruder [4]

Emme ole katsojina tyytyväisiä siihen, että trillerin päälinjat ovat auki valistuneille arvauksille tai täysin selkeille odotuksille. On oltava muitakin koukkuja kietoutumassa, vaikka osa meistä nauttiikin tietämyksestään onnistuttuaan päättelemään kohtauksista kaiken jo ennen niiden tapahtumistaan. The Intruderin kliseet niin käänteineen kuin hahmogallerioineen on jalostettu niin äärimmäisen terävään huippuun asti, että katsojaa aliarvioidaan poikkeuksellisen törkeästi. Elokuvaa katsoessa sitä purkaa ja kokoaa jatkuvasti olematta lopputulokseen koskaan tyytyväinen, sillä niitä viimeisiä piiruja ei luonnollisestikaan vielä tiedä. On vain jatkettava katsomista.

Katsojalle annetaan etulyöntiasema pohtia Quaidin keinoja perseillä toisten kustannuksella ennen kuin tällaisen toiminnan päätepisteet paljastetaan. Hänen touhujensa seuraaminen käynnistää lukuisia prosesseja koskien jokaisen kohtauksen sisäistä ja elokuvan yleissävyyn vaikuttavaa ristiriitaa. On hämmentävää huomata kerta toisensa jälkeen kaikkien konfliktien kulkevan kiskomaisen suoraviivaisesti. Itseään arvostavasta, kerronnallisesta taiteellisuudesta tai aitojen tunteiden provosoinnista ei ole tietoakaan niiden alkeellisemmassakaan muodossa, koska ohjaaja Taylorin tarkoituksena on ollut puhtaasti työpaikkahakemuksen täyttäminen.

Vaikka runsaasti lähikuvia sisältävä elokuva on tarkoituksenmukaisesti ja ideaan nähden monipuolisesti toteutettu, niin lopulta samaa visuaalista palettia pyöritetään alusta uudelleen. Kyse on hillittyyn musiikkivideoestetiikkaan nähden yllättävän elokuvamaisesta, näyttelijöitä tukevasta kuvauksesta, jota paikoin kauhumainen valaistus täydentää. Elokuva kuitenkin ikään kuin leijuu, ja puhkuu painajaismaisesti paikallaan polkevaa tyhjyyttä. Usein keskitytään kuvaamaan leveästi virnuilevan Quaidin pärstää, sillä tämän sielun syvissä laaksoissa vaeltelee levoton saalistava monsteri.

The Intruder [5]
The Intruder [6]

Näyttelijöiden käytöksessä näkee väärällä tavalla toisteisen halpisdraaman tyylin. Normaalisti esimerkiksi improvisaatiossa ladotaan repliikkejä toisensa perään ollen silmiin pistävästi epämukavuusalueella, mutta tässä elokuvassa saman vaikutelman saa, vaikka kyse ei olisikaan äkkipikaisesta luovuudesta. Ihan kuin näyttelijät olisivat irrallisia kameran edessä, ryömimättä hahmojensa nahkoihin. The Intruderissa näyttelijöitä on ohjattu kuitenkin erittäin tarkasti, mikä näkyy alleviivaavien repliikkien vahvoissa painotuksissa ja yleisessä yhteydessä täsmälliseen, mutta teennäiseen naamanvääntämiseen. Heitä lukee ja tulkitsee kuin avointa kirjaa, jolloin hahmot tuntuvat ylitsevuotavan itsetietoisilta.

Katsojan aliarviointi on räikeää siitäkin huolimatta, että psykotrillerit kirjoitetaan saavuttamattoman, mutta inhimillisen ja samaistuttavan tarpeen ympärille. Tähän tarpeeseen voi sitoa minkä tahansa ihmisen alkukantaisenkin menetyksen, jolloin eritoten pahiksille kehittyy vaikea puutostila. Täyttymystä ei pääse syntymään, koska kohtauksista on haluttu viheliäitä, kuluttavia ja uhkaavia - sellaisia joista ei voi paeta. Tämän konkreettisen uhan Quaid hallitsee, sillä paikkaan orientoitumattomuudestaan huolimatta hänestä huokuu huolellinen kyky kontrolloida itseään, vaikka lärvistä kajastaa kilometrin päähän turpea vittuuntuneisuus.

On periaatteessa absurdia katsoa perustrilleriä, jonka teemat eivät kuitenkaan kehity, saati ratkea millään tavalla. Niitä vain ylläpidetään rajua mutta väkinäistä jännitettä luoden, aivan kuin kokijan päähän ei mahtuisi kiusaantunutta tai säälivää oloa enempää. Myyty kartanomainen talo ei ole mitenkään Quaidin näyttelemästä hahmosta erossa, vaan mies hengittää täysipainoisesti jokaista huonetta ja käytävää mielellä ja ruumiillaan, jolloin pääteemaksi muodostuva ja peruspsykon valikoimaan kuuluva pakkomielteisyys ottaa valtaa. Psykologisia kulmia riittäisi loputtomiin, mutta tekijät ovat valinneet jämähtäneen ihmissuhdedraaman lähestymistavakseen.

The Intruder [7]
The Intruder [8]

Kaikki tehdään elokuvassa lähinnä teoriassa täysin onnistuneesti, ja muun muassa Hohto (The Shining, 1980) on katsottu ainakin miljoona kertaa käsikirjoitusvaiheessa. Ja vielä kerran ennen kuvauksia. Silti jäljelle jää valju kumarrus esikuvansa huumaavan pelottavaa briljanttiutta kohtaan. Mutta ehkä siksi tässä maailmassa on niin vähän sen perfektionistisen tajun omaavia elokuvantekijöitä. Eikä Jack Nicholsonia voi korvata ihan kuka tahansa, jos kukaan. Sisällöllisesti pyöritään tietysti 80- ja 90-lukujen järeässä muotissa, mutta tyylillisesti ollaan irtokarkkirahalla tehdyn indie-elokuvan kapealla jalustalla.

**---
© Esa Meisalmi, julkaistu: 24.2.2021
keskiarvo
toimitus
2.00/5.00 (1)
 
keskiarvo
lukijat
0.00/5.00 (0)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!

kommentit

odota...
Jorma_84 kommentoi (4.3.2021 01:00:35)
user avatar Kriitikolta jäi mainitsematta se olennaisin, mikä nykyelokuvia piinaa yleisemminkin; protagonistit ovat mustia neekereitä (tai feministejä tai mikä tahansa vähemmistö jonka kuvitellaan olevan sorrettu) ja konna on valkoihoinen mies. Itseään kunnioittava kriitikko ei voi tällaista löyhkäävää propagandaa sivuuttaa, mutta olen toki huomannut mädän hajun julkaisuissanne jo pitkään (alusta asti?). Tämä mustamaalaus on jo niin räikeää ja ylitsevuotavaa, että julistaisin koko elokuvataiteen kuolleeksi. Järkyttävää ripulipaskaa sanoisin.
vastaa »
Esa Meisalmi kommentoi (4.3.2021 10:19:24)
lainaus:
Kriitikolta jäi mainitsematta se olennaisin, mikä nykyelokuvia piinaa yleisemminkin; protagonistit ovat mustia neekereitä (tai feministejä tai mikä tahansa vähemmistö jonka kuvitellaan olevan sorrettu) ja konna on valkoihoinen mies. Itseään kunnioittava kriitikko ei voi tällaista löyhkäävää propagandaa sivuuttaa, mutta olen toki huomannut mädän hajun julkaisuissanne jo pitkään (alusta asti?). Tämä mustamaalaus on jo niin räikeää ja ylitsevuotavaa, että julistaisin koko elokuvataiteen kuolleeksi. Järkyttävää ripulipaskaa sanoisin.
user avatar Kiitos palautteesta! Sitä on aina mukava saada.
vastaa »

kommentoi arvostelua ja/tai elokuvaa